Vladislav oli vasta aloittanut harjoittelupaikkassaan kapitalistisessa Berliinissä, kun hänen työpöydälleen läjäytettiin vino pino kuitteja. Niistä piti koostaa matkalaskut. Asia ei kuitenkaan ollut lopulta niin yksioikoisen selvä.

Tarvittiin kolme kollegaa selittämään Vladislaville saksaksi, miten toimitaan silloin, kun laskuttaja on leikannut kuitista päivämäärät irti, tai silloin, kun laskuttaja on käynyt kahden viikon lomalla ja yrittää laskuttaa siitä Euroopan unionia sillä perusteella, että lomalla hän on tavannut sikäläisen kollegan. Häpeäisi edes.

Ei siis ole ihme, että Vladislav käyttää silloin tällöin työaikaansa kaikkeen muuhun kuin siihen, mihin pitäisi. Ohjelmistoalalla käytetään termiä pet project, teollisessa tuotekehittelyssä termiä boot-legging ja 3M Corp:issa käytetään termiä 15 percent option silloin, kun puhutaan siitä, että työajalla tehdään sitä mikä sillä hetkellä sattuu kiinnostamaan, eikä lainkaan sitä, mitä pomo on käskenyt tekemään.

Koska Vladislav on eurooppalainen Youth in Action -osallistuja, hän käyttää edellä kuvaillusta termiä projekti projektissa. Sillä ei ole niinkään väliä, että pomo käyttää Vladislavin toiminnasta termejä tsättäily ja vitkastelu. Tai no, ei vaisinkaan. Vladislavilla on ymmärtäväinen työyhteisö.

Projekti projektissa voi olla luovuuden riemuvoitto. Klassinen liikkeenjohdollinen esimerkki opettaa, että 3M:n Post-it -laput syntyivät, kun työntekijä puuhaili ihan omiaan. Oikeasti moinen edellyttää kuitenkin sitä, että projekti projektissa hyödyntää työntekijän parhaita vahvuuksia — ja hänen omia oppimistavoitteitaan. Mikään ei kehitä työntekijää niin kuin projekti projektissa tai muutaman tunnin bootlegging-sessio päivässä (ks. Ferdy Christant).

On suotavaa, ettei talouskriisi tuhoa pet project -ajattelua. Itse asiassa on suotavaa, että se vahvistaa sitä. Me tarvitsemme melkoisen innovaation, jos haluamme olla kahdenkymmenen vuoden päästä tasavertaisia kiinalaisten kanssa. Heidän ratkaisunsa ongelmiin on ahkeruus, meidän olkoon luova joutilaisuus! Vladislavin oma projekti projektissa etenee uudessa osoitteessa: mosaic.myevs.net. Lukekaa ja keskustelkaa!

European Voluntary Service on mahdollistanut Vladislaville blogin kirjoittamisen niin sanottuna työaikana. Oikeaa palkkaa siitä ei tietenkään makseta. Se liittyy olennaisena piirteenä EVS-ohjelman luonteeseen. Siitä huolimatta niinä harvoina kallisarvoisina hetkinä, joina Vladislav kirjoittaa toimistossa tekstiä blogiinsa, hän tuntee itsensä melkein kuin oikeaksi kolumnistiksi. Työkaverit irvailivat, että pian Vladislavin naama on bussin kyljessä niin kuin Carrie Bradshaw'n kuva ikään.

Aluksi oli turhauttavaa tajuta, miten vähän Vladislavin tekemisistä vastaava henkilö ymmärsi blogosfääristä — alustaksi valittiin kaiken vaivannäön jälkeen umpisurkea MyEVS.net, vaikka palvelimella oli jo valmiina ystävällisen kollegan kanssa luonnosteltu WordPress-blogi hienoine grafiikoineen.

Hieman parempi mieli Vladislaville tuli sen jälkeen, kun hän selvitti asiaa sähköpostilla ylläpidon kanssa, ja nämä kertoivat, että CSS:n muokkaaminen, RSS:n julkaiseminen ja monet muut ominaisuudet liitetään MyEVS-palveluun myöhemmin. Ehkä Vladislav voi kartuttaa lukijakuntaa seuraavalle onnettomalle, joka voi sitten hienon CSS-koodin kanssa jatkaa siitä mihin Vladislav jäi. Siinä vaiheessa Vladislav on jälleen toimeton ja hän voi lopettaa Verkkovirheen ja siirtyä vakavan kansalaisjournalismin pariin kirjoittamaan juttuja siitä, miten turhauttavaa on kun ihmiset eivät tajua mistään mitään — ilman salanimiä.

On työlästä mutta palkitsevaa kirjoittaa jotakin sellaista tekstiä, jota eivät hallitse samankaltaiset muotoseikat kuin tieteellistä artikkelia tai opinnäytettä mutta jonka sisältö nousee ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta. Vladislav olisi ylpeä, jos hän joskus onnistuisi luomaan sellaisen blogin, jota ihmiset seuraisivat säännöllisesti. Tekstit on tarkoitettu luettaviksi.

Hyviä blogeja on aina vain enemmän. Niiden arvo ei vähene, koska huonoja blogeja on vielä enemmän. Blogosfääristä ei kuitenkaan koskaan tule samanlaista idiotismin ja huonon kirjoittamisen temmellyskenttää kuin nyysseistä, keskusteluryhmistä tai Wikipediasta, sillä blogosfäärissä lukija tulee kirjoittajan luokse eikä päinvastoin. Siinä mielessä, ehkä juuri sen vuoksi umpisurkea MyEVS on oikea palvelu EVS-aiheiselle blogille. Hyvä teksti ja osuvat ensimmäiset lauseet lienevät blogosfäärissä edelleen tärkeämpää kuin se, miltä blogi oikeastaan näyttää.

Oli sovittu, että Oy Kansallinen Mainostoimisto Ab vastaa Verkkovirheen sisällöntuotannosta siihen asti, kunnes Vladislav on vakiinnuttanut peitehenkilöllisyytensä ja aloittanut rutiininomaisen informaationvaihdon yhteyshenkilöidensä kanssa kuten Jekaterinburgin tiedustelupalvelun ohjesääntö määrää.

Oy Kansallinen Mainostoimisto Ab laati kolmen sanan konseptin ('Suolletaan sitä paskaa!') ja esitti sen Verkkovirheen johtokunnalle tunnin mittaisessa palaverissa jonka loppulasku ylitti Nepalin BKT:n vain kolmellasadallatuhannella eurolla. Tämän jälkeen Oy Kansallinen Mainostoimisto Ab palkkasi lukijan nimeltä Osmo T. toteuttamaan kyseistä projektia. Mainostoimiston ihmiset olivat niin tohkeissaan uudesta konseptistaan, että he sanoivat toisilleen sen olevan niinku totaalisen slimmi kokonaisratkaisu tuota niinku tän kyseisen asiakkaan brändinhallintaan.

Lopputulos tyydytti Verkkovirheen johtokuntaa siinä määrin, että asianosaiset ovat päättäneet palkita itsensä hyvästä päätöksestään matkalla Iik-kauhuelokuvafestivaaleille. Matka saa tukea Euroopan Unionin rakennerahastosta — kuten myös kaikki muu mitä Iissä tapahtuu.

Kuten tavanomaista, sillä aikaa Vladislav on ajautunut tekemään rutiiniluontoisia toimistotöitä yhteiskunnan puutteellisella rahoituksella. European Voluntary Service on kuitenkin oppimiskokemus. Jos haluaa oppia, on oltava avoin. Jos on avoin, ei tunne tarvetta valittaa pienistä asioista — kuten siitä, että kun ohjelmasta on kulunut pian kolmannes, asianosainen ei ole oppinut yhtään mitään. Tärkeintä on, että Vladislavilla on hauskaa — ja että maksa laulaa ylistystä keskieurooppalaiselle viini- ja olutkulttuurille samalla kun edesvastuuton elämäntapa jäytää Vladislavin psyykettä aivan huomaamatta. Voi voi miten elämä on ihanaa!

Viime aikaisista elämää lähes suuremmista pelkotiloista ja hämmennyksen hetkistä on Vladislavin identiteetin kannalta ollut siinä mielessä etua, että Vladislavin on ollut pakko kysyä, kuka hän lopulta on. Verkkovirheen lukijoille tämä ei tietenkään ole mitään uutta, sillä kaikkihan ovat vuorollaan kyselleet, keitä näiden itäblokkiin viittaavien salanimien taakse kätkeytyy. Vladislav on kuitenkin ymmärtänyt, että hän on ollut jopa itse itselleen yksi suuri mysteeri kaikki nämä vuodet — ja kaikkia näitä vuosia on jo kokonaista kaksikymmentäneljä. Se on paljon se. Itäblokissa oli sentään arkistoittain kansioita, joissa jokainen koodinimi avattiin. Missä Vladislav avautuisi itse itselleen?

Kaipuu saada vastaus minuuden perimmäisiin probleemeihin ilmenee Vladislavin käytöksessä mitä moninaisimmin tavoin. Hiljattain Vladislav kaivoi lapsuudenkotinsa komerosta kasan vanhoja vaatteita, ja hän löysi flanellipaidan, joka hänellä oli päällä kaksitoista vuotta aiemmin, kun hän yhdessä Müllerin, Josefin, Andrei Pjotrovitshin ja Marcus Faenumiae Aureliuksen kanssa juhli kuudennen luokan päättäjäisiä. Tässäpä siis jotakin pysyvää, ajatteli Vladislav. Niin ysäriä, sanoi Anna Antoniva.

Joku psykoanalyytikko saisi paljon irti siitä ajatuksesta, että Vladislav halusi pukeutua vanhaan paitaansa juuri oman filosofian maisteriksi valmistumisensa vanavedessä, kaksitoista vuotta edellä mainitun ala-asteelta lähtemisen jälkeen, saman päivän iltana, jona koulut sattumoisin päättyivät. Vladislav ei kuitenkaan ole psykoanalyytikko. Vladislavin isä Tretjak, opettajien ammattiyhdistyksen paikallisjaoston kaukalopallojoukkueen tähtimaalivahti -80-luvulta, ehdotti pojalleen, että tämä lähtisi katsomaan lapsuutensa ala-asteen päättäjäisiä uudemman kerran, mutta siitä kutsusta Vladislavin oli psykoterapeuttisista soveliaisuussyistä pakko kieltäytyä. Sama paita päällä ei voi olla oman ala-asteensa päättäjäisissä kahdentoista vuoden välein. Siinä olisi groteskia symboliikkaa. Se sopisi ainoastaan, jos opettaisi kyseisellä ala-asteella. Itse asiassa Koulupiiri 666:n vanhoille opettajille oli ihan normaalia, että sama pusero kiersi luokkakuvissa aina kahdentoista vuoden jälkeen. Terveisiä siis rakkaalle lehtori Alfred W. Schnitzenschlügelille! Kaipaamme vaaleata villapuseroasi!

Vladislav on tullut siihen käsitykseen, että ainoastaan geeneillä on enemmän vaikutusta myöhemmän elämän kulkuun kuin ala-asteen kaveripiirillä. Joskus sitä miettii, onko tässä iässä enää normaalia olla väleissä sen enempää jo ala-asteelta tuttujen kavereiden kuin omien sukulaistensakaan kanssa. Toisaalta Vladislav on aina ollut väleissä kaikkien sukulaistensa kanssa, lukuunottamatta toisen puolen isoisäänsä, joka kuoli kaksi vuotta ennen kuin Vladislav syntyi. Häpeäisi edes. Muutoin Vladislav on päässyt kokoamaan sukulaistensa avulla kuvaa myös siitä, kuka tämä hahmo nimeltään Vladislav lopulta on. Läheisten tätien, enojen ja serkusten parissa ei tarvitse kysyä itseltään, miltä tuntuu. Heidän parissaan aika ja joutilaisuus muuntuvat rikkaudeksi. Vanhassa paidassa on jotakin samaa. Vanha paita ymmärtää kantajaansa, tietää, kuka tämä oikeastaan on.

Nousukauden aikaan ihmiset haaveilivat hiljaisuudesta. Retriitti oli ylellisyyttä, johon vain rikkailla oli varaa. Se oli hyvä juttu niille, jotka tekivät hiljentymisellä bisnestä, koska vielä vuosi sittenhän melkein kaikilla oli varaa ylellisyyteen. Taulutelkkareita kannettiin kaupoista ja kaikki oli mukavaa. Vladislav lankesi tuolloin optimismiin. Se ei vienyt kovin pitkälle. Viimeisimmän kuukauden Vladislav on viettänyt retriitissä, mutta vain kuvaannollisesti. Filosofian maisterin elämä on hiljattain ollut yksi helvetinmoinen henkinen erämaa.

Viime viikonloppuna Vladislav oli maalla. Oli lakkiaisviikonloppu. Se on sentään niitä asioita, jotka tulevat joka kesä. Kalevan kolumni toteaa, että toisen asteen opinahjosta valmistumisen päivä on loppuelämän ensimmäinen päivä. Se on taitekohta, jonka merkityksen ymmärtää vasta aikuisena. Lakkiaisten jälkeen menestys ei tule vain lukemalla ja olemalla reipas. Tarvitaan myös kovia ratkaisuja — oikeita ratkaisuja. Eikä isollakaan asuntolainalla pääse enää siihen, mihin omat vanhemmat joskus tiensä raivasivat.

Vladislavin serkku hakee sentään oikeustieteelliseen. Entä jos poika ei pääsekään sisään? Valtio-oppi ja Tampereen yliopistoko vievät ylioppilaan, jolla on hyvä lukupää, mutta yhtä lailla hutera käsitys omasta tulevaisuudesta kuin Vladislavilla aikoinaan? Yliopistomaailma on julma — kuunnelkaa vaikka Jenny Kangasvuota. Vladislav on sentään jo uskonut, että ei yliopisto voi olla ainoa vaihtoehto. Vielähän tässä tarvittaessa ehtii hankkimaan jonkin muun tutkinnon. Hankkikaa professio, hyvät nuoret! Sillä tavalla pääsee helpommalla! Vai pääseekö? Vladislav ei olisi ikinä uskonut, että ainoa hänen tuntemansa henkilöstöpäällikkö jäisi eläkkeelle mistään muualta kuin sieltä, missä hän aina oli töissä.

Niin sanottujen kansakunnan saranakohtien, kuten Kalevan kolumnisti kirjoittaa, tai oman elämän kohtalonhetkien ja sitä kautta suurien kertomusten hahmottaminen on vain ihmisen ikiaikaisen ajattelutavan aiheuttama kangastus. Kotipihallaan puuhastellessaan ja ruohoa leikatessaan Vladislav tunsi jatkuvuuden henkäyksen. Tämä vaihe, joka jäi valmistumisen ja puolen vuoden harjoittelun väliin, on kasvua — ja kasvu on elämää. Lakkiaisissa sukulaiset onnittelivat filosofian maisteria kysymättä, mitä tästä sitten oikeastaan tulee. Perheen kesken ihmiset uskovat toisiinsa. Lopulta perhe on paras. Ja sitä paitsi, ehkä puolen vuoden jälkeen maailma näyttää taas paremmalta.

Sanotaan, että pornossa nainen on pelkkä objekti — vallan ja alistamisen kohde, yksinomaan sukupuolensa kautta määrittyvä sijainen maskuliinisessa raiskausfantasiassa (vei neljä ja puoli vuotta yliopistossa sisäistää dogmi, mutta nyt se muotoutuu sanoiksi jo melko vaivatta). Innokkaana ajattelijana, uutena filosofian ylioppilaana yritin joskus ikään kuin esseistis-filosofisena harjoitelmana perustella itselleni sen ajatuskulun, että porno johtaa naisen esineellistämiseen yhteiskunnassa laajemmin, mutta en lopulta ole osannut sitoutua tuohon ajatukseen tunteen tasolla. Pornografia on nimittäin rehellistä ja peittelemätöntä. Jos jostakin on syytä huolestua, niin vaikkapa musiikkivideoiden lesbohottis-namuilusta, jonka tarkoitusperän ymmärtämiseksi minullakaan ei riitä medialukutaito ja johon myös Henry Laasanen ohimennen yllämainitussa blogissaan viittaa (ks. Iltasanomat ).

Edellä mainittu näkökohta naisen objektiudesta on siitä kiva, että se on helpoin argumentatiivisin kääntein perusteltavissa. Toisaalta empiirinen arkikokemus kertoo, että monesti kovimmat pornohiiret ovat bileissä naisia kohtaan huomaavaisimpia ja kilteimpiä, kun taas me älyllisen mahtimme sokaisemat hermeneutti-intellektuellit tylytämme naisseuralaisia milloin horoskooppeihin uskomisesta ja milloin heidän huonosta metodisesta otteestaan edellisessä graduseminaarissa.

Sitten toisaalta, jos pornon katsominen loukkaa jotakuta — kuten parisuhteen toista osapuolta (miestä tai naista, siihen en ota kantaa) — kyse ei kenties olekaan enää harmittomasta ajanvietteestä. Ei kuitenkaan ole sama asia, sanooko nainen, että häntä loukkaa (a.) se, että mies katsoo pornoa, (b) se, miten mies katsoo pornoa vai se, että (c) on olemassa pornoa. Ja lopulta, pehmeän sensuelli erotiikka, jota moni nainen katsoo huvikseen ennen seksiä miehensä (tai naisensa, siihen en ota kantaa) kanssa, on ainoastaan hyväksi parisuhteelle, joten on pakko kysyä, kuka määrittää pornon ja erotiikan rajan. Suvi Aholako? Vai tarvitaanko siihen FM-tutkinto johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu viisi opintopistettä Foucault'n alistavan katseen teoriaa?

Jos ihmiset olisivat rehellisiä toisilleen, ei olisi uskoakseni epäselvyyttää siitä, että tavallisen suomalaisen miehen pornotottumuksiin ei suinkaan kuulu alistava katse vaan — ihaileva katse. Porno ei ole esteettisesti kaunista, mutta se on esteettisesti näyttävää. Jotakin näyttävää on helppo ihailla. Ihailussa ei ole mitään väärää.

Mutta kuinka sitten voidaan vastata siihen iänikuiseen ongelmaan, että pornossa nainen on objekti, vallan kohde, ja mies on subjekti, vallan käyttäjä? On aika turvautua konstruktivismin työkalupakkiin. Eikö subjekti-objekti-asetelmassa kuitenkin ole useimmiten kyse vain siitä, että me itse tulkitsemme naisen (tai sen, jota pannaan) obektiksi, ja miehen (tai sen, joka panee) subjektiksi? Rakennamme itse binääriopposition mielessämme, koska meidän mielemme ja kielemme toimii sillä tavalla. Mikä estäisi meitä sanomasta, että nainen on seksissä eroottinen toimija (se, joka panee) ja mies vain mekaaninen objekti (se, jota panetetaan), jonka tehtävä on saada naisessa aikaan mielihyvää valmistaakseen hänet hedelmöitymään miehen eritteistä?

Etsin ajatuskokeilun vuoksi kaksi kuvaa (Lindsey Berg ja joku nimeämätön). Molemmissa on passari lentopallokentällä, ja kumpikin näistä syöttää takapassia. Silti huomasin tulkitsevani näitä kuvia eri tavalla subjekti-objekti-akselilla. Minun mielestäni se on vinhaa.

Jos Vladislavin kaltaiset, parisuhteen iloissa ja kyynelissä marinoituneet kypsät aikuiset voivat jollakin lohduttautua, niin sillä, että suhteessa seksi sentään on parempaa ja sitä on enemmän kuin sinkuilla (ks. American Sex Survey). Näin on siitä huolimatta, että Osmo Kontula teki viime syksynä sensaatiohavainnon ja totesi kirjassaan Halu ja intohimo, että parisuhteessa olevien miesten masturbointi on lisääntynyt hälyttävästi — ja sehän on jostakin muualta pois.

Professori Kontula on löytänyt julkisuuden kultasuonen seksitutkimuksillaan. Kriittiset äänenpainot huomauttavat, että Kontulan sanoma on silti kaikessa kvantitatiivisuudessaan jotensakin lattea ja sisällötön, mutta kun tällaisia tutkimuksia kerran tehdään, niin paremminhan iltapäivälehdet myyvät, jos Kontulan tutkimukset saadaan näyttämään lopulliselta totuudelta meistä velttokullisista suomalaisista (ks. esim. Metro Live ja Keskisuomalainen). Media nyhjäisee jotakin vaikka tyhjästä aina, kun sanan seksi vain voi hyvällä syyllä heittää premille.

Se, että Suomessa ei Kontulan mukaan rakastella niin paljon kuin jossakin muualla, on ilmeinen kansallisen häpeän aihe. Suomalaiset sinkut eivät olekaan sitä samaa seksieliittiä, joka pitää high society -orgioita salaisissa luksusasunnoissa maailman metropoleissa, vaikka Subin brittiläisessä Tosipaikka-dokumentissa (5.4.2009) väitettiin, että kaikkihan sitä tekevät. Olemmeko me henrylaasasten ja timohännikäisten uusseksitön kansakunta, jossa sinkkumiehet runkkaavat kammioissaan ja naiset turhautuvat onnettomiin pintaliitäjiin, joilla puheet ovat suuret mutta pippeli on pieni? Vai teemmekö me vain pienestä asiasta elämää suuremman dilemman sen vuoksi, että kansallinen itseruoskinta on suomalaisen median keskeiseksi koettu missio?

Kuten mainitun brittidokumentin haastateltavat ohjelmassa huomauttavat, seksiä ei ole koskaan ollut saatavilla niin paljon kuin nyt. On jotenkin hassua, että sekä miehet että naiset haluavat enemmän seksiä ja parempaa seksiä, mutta nämä eivät sitä silti keskenään harrasta (ks. Suhdesoppa). Seksin puute ei oikeasti olekaan ongelma, vaan se, että me emme halua seksiä niin paljon kuin me haluaisimme haluta. Jos me haluaisimme niin paljon kuin me haluaisimme haluta, me myös saisimme seksiä — ja ellei ole parisuhteessa, seksiseuraa saa tätä nykyä netistä ja baarista tai vaikka kansalaisopiston sosiodraamakurssilta.

Todellinen tabu siis ei ole se, että ei saa seksiä, vaikka haluaa — todellinen tabu on se, että ei edes halua, vaikka haluaa haluta. Jos me myöntäisimme, että ei ole häpeällistä olla haluamatta seksiä, kaikkinainen suhtautuminen seksiin olisi paljon rennompaa — ja paradoksaalisesti juuri silloin olisi helpompaa heittäytyä arki-iltaisen peiton alla pimeässä nussimisen rentoon tunnelmaan.

Mitä tulee seksiin ja siitä kirjoittamiseen, suomalainen media naistenlehdistyy. Naistenlehdissä seksuaalinen leikkisyys on aina ollut in. Naistenlehdissä ei ole mikään häpeä myöntää, että seksiä voi käyttää paitsi huvikseen, myös pikkutuhmasti hyödykseen (ks. esim. Helmi tai Hyvä Olo). Naistenlehtien maailma perustuu sille ajatukselle, että kaikki haluavat seksiä, mutta eivät joko uskalla harrastaa sitä niin kuin haluaisivat tai eivät saa sitä niillä keinoin, joita he tuntevat. Miten naistenlehdet myyvät, jos seksi lakkaa olemasta pikkutuhma juttu? Tai oikeastaan, miten silloin voi mainostaa enää yhtää mitään? Niinpä median on laitettava meidät synnintuntoon: halutkaa sitä seksiä! Se, joka ei halua seksiä, on henrylaasasmainen veltto nahjus, ja kukapa sitä haluaisi?

Elämäntapavalistuksen lähtökohta on siinä mielessä epäreilu, että niin sanottu antivalistus perustuu paljon vetoavampiin mielikuviin. Elokuvissa kovat äijät eivät käytä edes moottoripyöräillessään kypärää. Miehisen miehen esikuvat kuten Quantum of Solacen James Bond kittaavat viinaa kuin lähiökapakan arkimiehitys, mutta silti vatsalihaksista tulee mieleen Michael Phelps. Ja sitä paitsi James Bond varmaan ui paljon kovempaa, tai vähintäänkin sukeltaa pidemmälle. Ja saapa Bond enemmän naisia, kaikesta huolimatta.

Vladislavin eno kaatui kerran humalassa polkupyörällä, mutta selvisi helvetinmoisilla mustelmilla. Se oli meistä lapsista hitsin hauskaa, kun eno hassutteli silmä mustana pikkuhiprakassa kesäillan lämmössä. Muuan mökkinaapuri, Vladislavin enon hengenheimolainen ainakin alkoholinkäytön suhteen, kaatui kahtena peräkkäisenä kesänä samassa alamäessä samassa kohtaa ja sai molemmmilla kerroilla samanlaiset ruhjeet ja kyydin terveyskeskukseen. Sekin oli meistä lapsista hitsin hauskaa, kun mökkinaapuri valitteli pikkuhiprakassa kovaa kohtaloaan ja osoitteli arpia naamassaan.

Huolimatta esikuviensa edesottamuksista, Vladislav on yrittänyt välttää humalassa pyöräilemistä. Ainoastaan kerran tai pari maaseudun rauhassa on tullut muisteltua noita lapsuuden huolettomia kesäisiä iltapäiviä, eikä siihen tunnelmaan pääse enää aikuisena mitenkään muuten kuin parin oluen jälkeen mummon vanhalla munamankelilla soratietä pitkin polkiessa. Tuolloin Vladislav tuntee olevansa oman elämänsä James Bond.

Arkipyöräilyä varten Vladislav osti tänään pyöräilykypärän. Jotenkin tuntuu, että se saattoi olla viisas valinta. Kun on elänyt yli kaksikymmentäneljä vuotta ja aina painottanut elämän älyllisiä nautintoja, ei tee mieli päätyä kuolaavaksi idiootiksi jos sattuukin kaatumaan pyöräillessään. Itsevalistus on paras valistus!