Kun Vladislav viime viikolla makasi kotona kuumeessa, pää kipeänä, lentopallottomaan elämäänsä lopen tylsistyneenä, sävähdytti häntä sähköpostiin saapunut ilmoitus, jonka mukaan Vladislav on hyväksytty ensi syksyksi kolmen kuukauden vapaaehtoistyöhön Nairobiin, Keniaan. Jonkin verran keskustelua Anna Antonivan kanssa aiheutti Ulkoministeriön matkustustiedote. Se lupaa Kenian-matkaajan kohtaloksi joko lynkkauksen tai muun väkivaltaisen tapaturman Nairobin öisillä kaduilla tai kuoleman aseellisessa autoryöstössä. Ja mikäli kävisi niin, että matkailija selviäisi näistä, jäävät jäljelle vielä puolenkymmentä tappavaa tautia ja korruptoitunut poliisi, joka pysäyttää ylinopeudesta jokaisen valkoisen kuljettajan lahjuksia odottaen.

Kuitenkin, kun katsotaan ulkoministeriön tiedonantoa syvemmälle Kenian-matkaajien kertomuksiin, huomataan, että on jotakin, mikä useimmilta Keniaan välttämättä jää — sydän. Kehitysmaiden todellisuus on järkyttävä (katso YLEn toimittajan kuvagalleria  Nairobista ja sen slummeista) mutta elävä yhteiskunta ja ainutlaatuinen kulttuuri lienevät myös Vladislaville opiksi ja ryhdistykseksi sitten, kun tämä Keniaan asti pääsee. Sanonta, jonka mukaan Roomassa tehdään niin kuin roomalaiset tekevät, lienee hyvä ohje myös modernille kulttuuriantropologille, joka ei tutki proteiinitaloutta sademetsien kannibaaliheimojen parissa vaan arvioi kenialaisten vapaaehtoisprojektien edellytyksiä ja toimivuutta siellä, missä niitä toteutetaan.

Ilmeisesti vapaaehtoisprojektien koordinointi antaa Vladislaville kolmen kuukauden aikana mahdollisuuden tutustua Afrikan, ihmiskunnan kehdon, maisemiin myös kaukana Nairobin vilskeestä. Mahtavaa! Afrikan yötä Vladislav odottaa! Ota minut syliisi, äiti Afrikka!

But on a hill among musizi trees
Sweet nuns sing the litanies
Of the virgin whose Son we know.
Priests like lamp posts in a graveyard
Stoop over the breviary.
There's a piping of crickets in the bush
And a bellowing of frogs —
All sing the ancient elegy
For the sun that has died in the west.

— Stephen Lubega