Mikä yhdistää Paula Abdulia ja jekaterinburgilaista namuhumanistia, kysyi Verkkovirheen tiedetoimittaja maisteri Golkugajev taannoin Vladislavilta, kun nämä kaksi olivat Maa-aines -kuppilassa naisia katselemassa. Ja ei, se ei liity seksiin, vaan tieteeseen, Golkugajev lisäsi. Hämmentynyt Vladislav ei saanut arvoituksen juonesta kiinni, joten Golkugajev vastasi hänelle isällisesti, että sen paremmin Paulan  kuin namuhumanistin katse ei oikein kohdistu mihinkään.

Kun kulttuuriantropologi rakentelee viitekehystään kolmestatoista erilaisesta sosiaalipsykologian identiteettiteoriasta tai yrittää selittää maahanmuuttajanuorten tekemisiä sillä, että nämä ovat maahanmuuttajia, postmodernin lentopallo-opin professoria kauhistuttaa. Hakevatko opiskelijat puisevaa virkamiesotetta niin antaumuksella, että kasaavat epämääräisiä mutta lähdeluetteloa ansiokkaasti kartuttavia hajatelmia tutkielmiinsa ihan vain viittaamisen ilosta, vai eikö viisi vuotta yliopistossa riitä siihen, että opiskelija intuitiivisesti näkee, kun homma on menossa perseelleen?

Laadullisen ja määrällisen tutkimusotteen perinpohjainen sotkeminen on jo asia sinänsä, varsinkin, kun kvanttitutkimus sujuu humanistilta kuin Simon Cowellilta charleston ja jive. On sattunut yhden jos toisenkin kerran, että joku onneton haastattelee seitsemää tai vaikka viittätoista ihmistä tai kerää yhdeksäntoista kyselyvastausta ja ilmoittaa sen jälkeen tutkielmassaan, että näistä kahdeksan prosenttia sijoittui johonkin kategoriaan ja neljätoista prosenttia toiseen, yksi vastaaja vaati lisää kuria Suomen koululaitokseen ja loput vastasivat "hip hurraaa!" Humanistin sisäsyntyinen ymmärtämättömyys oman tekemisensä uskottavuudesta kvantitatiivisella tieteensaralla ulottuu myös henkilökuntaan, joka ei osaa haukkua pystyyn täysin yhdentekevää kvantitatiivista sähellystä, vaikka huonosta sukupuolikäsitteen problematisoinnista napsahtaa välittömästi vasemman käden nimetön pöytään.

Teoksessaan "Reassembling the Social" tieteensosiologi Bruno Latour naureskelee opinnäytettä tekeville opiskelijoille, jotka haluavat ensin väsätä hienoimman kehyksen koskaan ja sen jälkeen yrittävät piirtää edes jonkinlaisen taulun. Latour viitannee tällä siihen, että opiskelijat kahlaavat ensin kirjoissa ja artikkeleissa keksiäkseen teorian tai  käsitekompleksin kaikkeen, mitä luulevat aineistossaan joskus näkevänsä. Latour muistuttaa kuitenkin, että teoria ei ole kehys, vaan se on linssi. Se ohjaa aineiston keruuta ja analysointia, mutta ei tyhjentävästi poisselitä kaikkia aineiston ristiriitaisuuksia, ei varsinkaan ennen kuin aineisto on edes kerätty.

Kun Vladislaville sanottiin, että yksinkertainen on kaunista, hän ei uskonut, ennen kuin se käännettiin muotoon monimutkaisella ei pääse läpi. Ja ah kuinka kaikki sujuikaan markkinoinnin tieteen aineseminaaritutkielmassa sutjakkaasti, kun teoreettinen viitekehys oli tiivistetty kolmeen ilmavaan laatikkoon ja muutamaan suoraan nuoleen. Omassa pro gradu -tutkielmassaan Vladislav aikoo noudattaa minimalismin periaatetta niin huolellisesti, että kun joku sanoo, ettei tässä mitenkään voi olla tarpeeksi viitekehystä, Vladislav ilakoi ja ilmoittaa onnistuneensa. Maisteri Golkugajev pitää sitä hyvänä lähestymistapana.