Silloin kun nuori Vladislav luki Mika Waltarin varhaisia runoja, kuten sitä, jossa

bulevardien liekkimerta kadun asfalttipinta joi

ei hän olisi ikinä uskonut, että joutuisi joskus vielä Waltaria lueskellessaan haukottelemaan tylsistyneisyydestä. Ei niin, etteikö jotakin iloa ollut myös romaanista Valtakunnan salaisuus (ks. Kirjavinkit.net ), jossa roomalainen aatelismies sekaantuu kummallista teloitettua anarkistia, Jeesusta, seuraavaan juutalaislahkoon kuin pahainen etnografi. Kun kirjan päähenkilö pohtii Jeesuksen ihmetekoja ja hänen tosi jumaluuttaan (miten tylsä hetki Waltarin tuotannossa!) sanoo nainen, jonka kanssa tämä kulkee:

"Varmaan olet unohtanut, ettet ole yksin, vaikka pidät kiinni kädestäni."

Waltari laittaa päähenkilönsä ajattelemaan, että Jeesus antoi hänet kyseiselle Myrinalle, koska juutalaiset eivät olisi tätä huolineet, ja sen Hän oli tehnyt vain palkaksi kulauksesta vettä. Kuinka tyypillistä Waltarille, että nainen on jonkinlainen taakka ja sisarellinen huolenaihe siihen asti, kunnes rakkaus yhtäkkiä ilmiantaa itsensä jossakin pienessä ohikiitävässä hetkessä — vain, jotta siitä voisi viimeiseen asti kieltäytyä ihan vain itseään kiduttaakseen.

Ellei mies saa tai halua Waltarin novelleissa naiselta muuta, niin ainakin porvarillista opinto-ohjausta. Novellissa Kuun maisema sanoo salaperäinen Miriam novellin kertojalle, kun tämä on kertonut aikovansa lukemaan itämaisia kieliä:

"Ethän sinä sellaisella alalla voi päästä eteenpäin[.]" — — "Voitko saada mitään virkaakaan, kun valmistut."

Tietysti kertoja vastaa tähän, että hän aikoo elää köyhänä. Waltari ei antanut päähenkilöidensä arvostaa maallista mammonaa, ja olihan Waltari itse aivan kuin Kuun maiseman kertojaminä siinä mielessä, että oli vaihtanut häämöttävän pappisuran ammattikirjoittajan kiviseen tiehen.

" — — Aion olla iloinen, jos minulla on katto pään päällä, kylliksi ruokaa ja saan rauhassa lukea sanskriittia."

sanoo novellin päähenkilö.

Sanotaan, että ahdistuneena kannattaisi lukea teoksia, joissa kuvataan ihmisen ahdistusta, peloissaan jotakin, missä päähenkilöt joutuvat pelkäämään, ja ilon hetkinä jotakin hauskaa ja hykerryttävää, ja niin edelleen. Kaunokirjallisuus on oivallinen työkalu saattaa itsensä keskelle päänsisäistä sosiodraamaa, jossa pääsee käsitteellistämään ja ulkopuolelta tarkkailemaan niitä ihmiselämän puolia, joista ei juuri silloin omassa elämässään saa otetta.

Andrei Pjotrovitsh (ja tottahan tämäkin on vain salanimi!), Vladislavin hyvä ystävä jostakin elämän aamu-usvasta asti diagnosoi Vladislavin ahdistuksen syyksi elämänmuutoksen tuoman pelon, sen, että pian on pakko jälleen irtautua jostakin tutusta ja yrittää selviytyä tuntemattomasta. Tällaisina päivinä sitä ymmärtää lähimmäisten arvon, sen, että joku huomauttaa, että varmaan olet unohtanut ettet ole yksin.