Tieteellisen tekstin kirjoittaminen on hyvin pitkälti samanlaista kuin suomalaisen romaanikirjailijan työ. Kaiken pitäisi perustua johonkin, ja jos joku huomaa, että tässä on kirjoitettu jotakin omasta päästä, heti ollaan vaatimassa päätä vadille — ja tunnustuspalkinnot saa unohtaa. Tai niin ainakin pitäisi olla... paitsi siis romaanikirjailijoille. Tai siis... pitäisi ja pitäisi.

Vladislav vannoi joskus, ettei hän sortuisi näennäishumanistiseen, postmoderniin jargoniin ja asioiden jälkistrukturalistiseen vatvomiseen, ja sen vuoksi hän valitsi hyvin maanläheisen aiheen pro gradulleen: Vihreän liiton kuntavaaliehdokkaiden ja alueen toimittajien välinen vuorovaikutus Pohjois-Pohjanmaalla vuonna 2008.

Ööh, siis mikä hiton aihe tuo on kulttuuriantropologille!? kysyttiin. Sitten oli pakko perustella, että länsimaisen yhteiskunnan kulttuurisen tietorakenteen ymmärtäminen edellyttää median tutkimusta etnografian keinoin.

Tieteellisessä kirjoittamisessa vaikeinta on, että kaiken täytyy liittyä johonkin laajempaan tieteelliseen keskusteluun. Niinpä pitää valita teoreettinen viitekehys. Siinä vaiheessa kannattaa olla tarkkana. Lähtökohtaisesti mikään saatavilla oleva teoreettinen viitekehys ei ole millään muotoa järkevä, sillä lähtökohtaisesti kirjoittaja ei tunne sitä keskustelua, jossa viitekehys on syntynyt, eikä hän toisin sanoen ymmärrä sen paremmin viitteitä kuin kehyksiäkään. (teorian valinnasta ks. Jotain rotia )

Ei kannattaisi koskaan valita teoriaansa sen perusteella, miten järkevältä sen keskeistekstit vaikuttavat, vaan sen perusteella, miten järkevältä sen kritiikki vaikuttaa. Jos nimittäin luulee ymmärtävänsä teoriaansa, mutta ei ymmärrä sen kritiikkiä, ei luultavasti ymmärrä edes teoriaansa, ja sitä paitsi, kritiikki on toinen puoli siitä viitekehyksestä, joka gradussa pitäisi joka tapauksessa käsitellä.

Toinen seikka, mistä pitää varmistua, on se, että teoreetikot ovat vastanneet kritiikkiin muuallakin kuin naistutkim... anteeksi, omien vertaisryhmiensä sähköpostilistoilla, koska se on osoitus siitä, että teoria ja kritiikki ja kritiikin kritiikki liittyvät kaikki samaan tietelliseen keskusteluun. Jos kriitikoilla ja teoreetikoilla ei ole mitään yhteistä, siirry seuraavaan teoriaan, ei sen takia, että teoria välttämättä olisi huono, vaan sen takia, että teksti, jonka siitä saat gradussasi aikaiseksi, luultavasti on (ks. Keisarinna - naistutkimuskriittinen blogi).

Tieteellisen keskustelun luonnetta ajatellen pitäisi kai toisaalta uskoa, että jos teoriaan voi löytää enemmän kritiikkiä kuin sitä soveltaen on kirjoitettu empiriaan perustuvia tutkimuksia, vertaisarviointi on tehnyt työnsä ja osoittanut teorian kelvottomaksi. Kritiikki on kuitenkin yleensä herkullisempaa ja ajatuksia herättävämpää kuin sovellukset, joten kannattaa valita sellainen teoria, joka keikkuu siinä ja siinä yllä kuvatulla rajalla. Paras tapa kartuttaa lähdeluetteloa ja sivumäärää päätymättä jargoniin ja jälkistrukturalistiseen vatvomiseen on nimittäin se, että käsittelee pitkästi teoriansa kritiikkiä, ja johtopäätöksissä, kun keskeistekstit ja teorian sovellukset on kaluttu loppuun, yhtyy itsekin vaatimaan teorialtaan analyyttista validiteettia ja sovelluksellista relevanssia. Näin antaa sitä paitsi arvostelijalle vaikutelman, niin kuin olisi muka itse kiinnostunut kehittämään sitä teoreettista viitekehystä, jota on käsitellyt.

Koska maan tapa on seurata abduktiivisen tutkimuksen maisemapolkua,  on pidettävä mielessä, että ellei arvostelija näe, miten teorian ja aineiston välinen vuoropuhelu käydään, miten nämä kaksi vaikuttavat toisiinsa, jossakin on menty pieleen. Kannattaa siis piirtää tutkimusmallinsa niin, että siihen on dead-linen lähestyessä helppo lisätä avainsanoin kaikki teemat, joita gradussaan on sivunnut, sillä sitten arvostelija näkee jo yhdellä silmäyksellä, että vuoropuhelua on tapahtunut. Valitse siis teoreettinen viitekehys, jonka voi tiivistää malliksi kaavion avulla.

Lohduttavaa on, että kaikkein varmin keino kirjoittaa huono gradu lienee lopulta kuitenkin se, että kerää huonon empiirisen aineiston (ks. esim. Henry Laasasen kritiikki ). Tällöin joutuu keksimään juttuja omasta päästään ihan niin kuin romaanikirjailija, minkä puolestaan pitäisi olla yhtä huono juttu tieteellisessä kirjoittamisessa kuin se on suomalaisessa romaanikirjallisuudessakin.