Hiljattain Vladislav vietti lauantai-iltaa hakkaamalla täyttä oluttuoppia baarin pöytään ja huutamalla kovaäänisiä kannustuksia karaokelaulajille. Suotakoon meille tämänkaltaiset arkiset ilon hetket. Kaikki voisi nimittäin olla myös toisin (ks. Tylsyyden multihuipennys III ).

Jossakin kvanttisimultaanisessa vaihtoehtotodellisuudessa Vladislav on yksinäinen, lihava runkkaaja, jolle sosiaalinen tarkoittaa jotakin, mikä ei kosketa häntä ollenkaan. Tuossa kvanttisimultaanisessa vaihtoehtotodellisuudessa Vladislav on ollut yhdynnässä kolmesti, aina niin päissään, että muistikuvat ovat kovin heikot.

Kvanttisimultaaniset vaihtoehtotodellisuudet eivät tule tyhjästä. Ne perustuvat elämämme ratkaiseviin hetkiin. Entä jos kyseisiä hetkiä ei olisi ollut? Entä jos ne olisivat menneet toisella tavalla?

Vladislav oli ylipainoinen lapsi, ja koska hänellä ei ollut siskoa tai ketään muitakaan tyttöjä leikkikaverina, hän ei yksinkertaisesti tiennyt, miten puhua tytöille — hyvä jos muillekaan. Onkohan siitä mainittu tässä blogissa joskus aiemmin?

Sattumalta Vladislav laihtui. Solakkuus toi uudenlaisen itseluottamuksen. Rippileirillä muuan tyttö halusi nähdä nuoren Vladislavin vatsalihakset. Silloin Vladislavin vatsanpohjassa kihelmöi. Sitä tunnetta Vladislav ei halua unohtaa.

Enimmän ajan yläasteiästä Vladislav luki, luki ja luki, välillä kirjoitti — ja perjantai-iltaisin hän sulkeutui kavereiden kanssa tyhjään varastohuoneeseen pelaamaan Rune Questia tai pitämään Commodore 64 -teemaisia nostalgiasessioita. Yleisesti ottaen koko tuota kaveriporukkaa pidettiin hieman vinksahtaneena joukkona.

Muuan kerran, kun Vladislavin veli täytti 18 vuotta, ja kotona oli bileet, eräs juhlijoista otti Vladislavin suojelukseensa ja hankki hänelle tuolin juhlijoiden keskeltä. Yhtäkkiä Vladislav tajusi, että jopa kaksi vuotta vanhempi tyttö, huolimatta siitä, miten vilkas ja kaunis hän on, voi olla lähestyttävä ihminen. Vladislav ei tähän päivään mennessä ole ymmärtänyt, miksi tyttö oli niissä isoveljen kotibileissä niin mukava, ja miten hän sai Vladislavin unohtamaan oman ujoutensa.

Seurakunnan kerhonohjaajien leirit olivat jopa rippileiriä valoisampi elämys. Hengellistä kasvua ei tapahtunut, mutta Vladislav muistaa erään tytön, joka tuli Vladislavin viereen jälleen yhtä ryhmäpotrettia varten. Spontaanisti Vladislav halasi ystävätärtään. Tämä tuli iloiseksi. Se oli odottamatonta. Luultavasti jollakulla on se kuva jossakin. Harmi, ettei se ollut digikameroiden aikaa.

Mikä kohtalon voima sääteli noita kvanttisimultaanisen kronologian kulminaatiohetkiä niin, että Vladislavista kasvoi se, joka hän on? Kuinka voi olla, että näiden sosiaalisten onnistumisten kumuloituva vaikutus johti siihen, että Vladislavilla on erikielisiä ystäviä eri puolilla maailmaa?

Lopulta jää jäytävä kysymys siitä, monestako hetkestä Vladislav on elämänsä varrella luopunut, sellaisesta hetkestä, joka olisi voinut olla kvanttisimultaaninen kulminaatio, mutta jota ei koskaan ollut, koska Vladislav oli ujo, hermostunut, tylsistynyt, vastuuntuntoinen — tai ei muuten vain juuri silloin viitsinyt. Olisiko hänen pitänyt mennä siihen hotellihuoneeseen, jonka oven hän kuuli jäävän hetkeksi auki? Olisko hänen pitänyt lähteä Kaakkois-Euroopan kevääseen eikä takaisin kotiin? Olisiko hänen pitänyt lähteä vaihto-opiskelijaksi? Vain rohkeampi kvanttisimultaani Vladislav tietää.  Hän ei ole täällä. Sitä, että aina olisi voinut olla myös paremmin, sanotaan kvanttisimultaaniksi paradoksiksi. Se on kaihoisa elämys.