Muistatteko nousukauden? Silloin oli opiskelijoille kesätöitä niin paljon kuin ikinä huvitti tehdä. Vladislav painoi kaksitoistatuntisia työpäiviä ja joi vehnäolutta mökkisaunan portailla lauantaisin. Se oli viime kesänä se. Lama tuli Vladislavin lähipiiriin, kun muuan sukulaismies, joka teki vaikuttavan uran suurehkossa elektroniikka-alan yrityksessä, sai palkkioksi palveluistaan henkilöstöpäällikkönä — potkut.

Nousukauden aikaan ihmiset haaveilivat hiljaisuudesta. Retriitti oli ylellisyyttä, johon vain rikkailla oli varaa. Se oli hyvä juttu niille, jotka tekivät hiljentymisellä bisnestä, koska vielä vuosi sittenhän melkein kaikilla oli varaa ylellisyyteen. Taulutelkkareita kannettiin kaupoista ja kaikki oli mukavaa. Vladislav lankesi tuolloin optimismiin. Se ei vienyt kovin pitkälle. Viimeisimmän kuukauden Vladislav on viettänyt retriitissä, mutta vain kuvaannollisesti. Filosofian maisterin elämä on hiljattain ollut yksi helvetinmoinen henkinen erämaa.

Viime viikonloppuna Vladislav oli maalla. Oli lakkiaisviikonloppu. Se on sentään niitä asioita, jotka tulevat joka kesä. Kalevan kolumni toteaa, että toisen asteen opinahjosta valmistumisen päivä on loppuelämän ensimmäinen päivä. Se on taitekohta, jonka merkityksen ymmärtää vasta aikuisena. Lakkiaisten jälkeen menestys ei tule vain lukemalla ja olemalla reipas. Tarvitaan myös kovia ratkaisuja — oikeita ratkaisuja. Eikä isollakaan asuntolainalla pääse enää siihen, mihin omat vanhemmat joskus tiensä raivasivat.

Vladislavin serkku hakee sentään oikeustieteelliseen. Entä jos poika ei pääsekään sisään? Valtio-oppi ja Tampereen yliopistoko vievät ylioppilaan, jolla on hyvä lukupää, mutta yhtä lailla hutera käsitys omasta tulevaisuudesta kuin Vladislavilla aikoinaan? Yliopistomaailma on julma — kuunnelkaa vaikka Jenny Kangasvuota. Vladislav on sentään jo uskonut, että ei yliopisto voi olla ainoa vaihtoehto. Vielähän tässä tarvittaessa ehtii hankkimaan jonkin muun tutkinnon. Hankkikaa professio, hyvät nuoret! Sillä tavalla pääsee helpommalla! Vai pääseekö? Vladislav ei olisi ikinä uskonut, että ainoa hänen tuntemansa henkilöstöpäällikkö jäisi eläkkeelle mistään muualta kuin sieltä, missä hän aina oli töissä.

Niin sanottujen kansakunnan saranakohtien, kuten Kalevan kolumnisti kirjoittaa, tai oman elämän kohtalonhetkien ja sitä kautta suurien kertomusten hahmottaminen on vain ihmisen ikiaikaisen ajattelutavan aiheuttama kangastus. Kotipihallaan puuhastellessaan ja ruohoa leikatessaan Vladislav tunsi jatkuvuuden henkäyksen. Tämä vaihe, joka jäi valmistumisen ja puolen vuoden harjoittelun väliin, on kasvua — ja kasvu on elämää. Lakkiaisissa sukulaiset onnittelivat filosofian maisteria kysymättä, mitä tästä sitten oikeastaan tulee. Perheen kesken ihmiset uskovat toisiinsa. Lopulta perhe on paras. Ja sitä paitsi, ehkä puolen vuoden jälkeen maailma näyttää taas paremmalta.