Muaan jekaterinburgilainen uudemman neuvostokirjallisuudentutkimuksen opiskelija, olkoon hänen nimensä vaikkapa Hjodorvitsh, ihmetteli taannoin, miten joutilas Vladislav voi lopulta ollakaan. Vladislav oli nimittäin ihmetellyt Maa-aines -kuppilassa, miten juuri tuona aamuna hänellä oli, ihme ja kumma, ollut hyvä olo. Onko äärimmäinen joutilaisuus siis sitä, pohti Hjodorvitsh, että mies makaa sängyssä ja miettii, miltä hänestä oikeastaan tuntuu. Niin, myötäili Vladislav. Jos sitä tekee yksin, se varmasti on joutilaisuuden äärimmäisin muoto.

Viime aikaisista elämää lähes suuremmista pelkotiloista ja hämmennyksen hetkistä on Vladislavin identiteetin kannalta ollut siinä mielessä etua, että Vladislavin on ollut pakko kysyä, kuka hän lopulta on. Verkkovirheen lukijoille tämä ei tietenkään ole mitään uutta, sillä kaikkihan ovat vuorollaan kyselleet, keitä näiden itäblokkiin viittaavien salanimien taakse kätkeytyy. Vladislav on kuitenkin ymmärtänyt, että hän on ollut jopa itse itselleen yksi suuri mysteeri kaikki nämä vuodet — ja kaikkia näitä vuosia on jo kokonaista kaksikymmentäneljä. Se on paljon se. Itäblokissa oli sentään arkistoittain kansioita, joissa jokainen koodinimi avattiin. Missä Vladislav avautuisi itse itselleen?

Kaipuu saada vastaus minuuden perimmäisiin probleemeihin ilmenee Vladislavin käytöksessä mitä moninaisimmin tavoin. Hiljattain Vladislav kaivoi lapsuudenkotinsa komerosta kasan vanhoja vaatteita, ja hän löysi flanellipaidan, joka hänellä oli päällä kaksitoista vuotta aiemmin, kun hän yhdessä Müllerin, Josefin, Andrei Pjotrovitshin ja Marcus Faenumiae Aureliuksen kanssa juhli kuudennen luokan päättäjäisiä. Tässäpä siis jotakin pysyvää, ajatteli Vladislav. Niin ysäriä, sanoi Anna Antoniva.

Joku psykoanalyytikko saisi paljon irti siitä ajatuksesta, että Vladislav halusi pukeutua vanhaan paitaansa juuri oman filosofian maisteriksi valmistumisensa vanavedessä, kaksitoista vuotta edellä mainitun ala-asteelta lähtemisen jälkeen, saman päivän iltana, jona koulut sattumoisin päättyivät. Vladislav ei kuitenkaan ole psykoanalyytikko. Vladislavin isä Tretjak, opettajien ammattiyhdistyksen paikallisjaoston kaukalopallojoukkueen tähtimaalivahti -80-luvulta, ehdotti pojalleen, että tämä lähtisi katsomaan lapsuutensa ala-asteen päättäjäisiä uudemman kerran, mutta siitä kutsusta Vladislavin oli psykoterapeuttisista soveliaisuussyistä pakko kieltäytyä. Sama paita päällä ei voi olla oman ala-asteensa päättäjäisissä kahdentoista vuoden välein. Siinä olisi groteskia symboliikkaa. Se sopisi ainoastaan, jos opettaisi kyseisellä ala-asteella. Itse asiassa Koulupiiri 666:n vanhoille opettajille oli ihan normaalia, että sama pusero kiersi luokkakuvissa aina kahdentoista vuoden jälkeen. Terveisiä siis rakkaalle lehtori Alfred W. Schnitzenschlügelille! Kaipaamme vaaleata villapuseroasi!

Vladislav on tullut siihen käsitykseen, että ainoastaan geeneillä on enemmän vaikutusta myöhemmän elämän kulkuun kuin ala-asteen kaveripiirillä. Joskus sitä miettii, onko tässä iässä enää normaalia olla väleissä sen enempää jo ala-asteelta tuttujen kavereiden kuin omien sukulaistensakaan kanssa. Toisaalta Vladislav on aina ollut väleissä kaikkien sukulaistensa kanssa, lukuunottamatta toisen puolen isoisäänsä, joka kuoli kaksi vuotta ennen kuin Vladislav syntyi. Häpeäisi edes. Muutoin Vladislav on päässyt kokoamaan sukulaistensa avulla kuvaa myös siitä, kuka tämä hahmo nimeltään Vladislav lopulta on. Läheisten tätien, enojen ja serkusten parissa ei tarvitse kysyä itseltään, miltä tuntuu. Heidän parissaan aika ja joutilaisuus muuntuvat rikkaudeksi. Vanhassa paidassa on jotakin samaa. Vanha paita ymmärtää kantajaansa, tietää, kuka tämä oikeastaan on.