Kun graduani käsiteltiin seminaarissa, jäin siihen käsitykseen, että pitkät virkkeet ovat aivosaastaa. Vannoin, että jos joskus vielä kirjoitan jotakin, teen sen lyhyin virkkein, sillä pitkät virkkeet osoittavat professorille, että kirjoittaja ei ole ajatellut jotakin asiaa perinpohjin.

Ursula K. Le Guinin romaanissa Maailma, vihreä metsä (WSOY 1984) kuvataan, kuinka siirtomaahallinnon sotilaalle on pahin mahdollinen loukkaus sanoa, ettei tämä ole ajatellut jotakin asiaa perin pohjin. Meille, jotka yhä ylevöitämme sieluamme yliopistossa, on synti, ellei ole ajatellut asiaa perinpohjin. Siitä joutuu helvettiin.

Omaa kirjoittamisen tapaa on vaikea arvioida. Sen vuoksi on hyvä, että on vanhanaikaisia professoreita, joille tekstin merkitys nousee yksinomaan niistä argumenteista, joita siinä esitetään. Silloin ideavirkkeiden on käytävä selväksi ensimmäisellä lukukerralla, ja jos haluaa asettaa ehtoja omalle ideavirkkeelleen, jokainen ehto on esiteltävä omana ajatuksenaan. Asia a ja sen ehdot e1 ja e2 ovat kaikki omia ajatuksiaan. Se, miten ne riippuvat toisistaan, käy esiin sellaisista ilmaisuista kuin siitä johtuen tai mainituista seikoista huolimatta.

Polveilevalla kielellä on puolustajansa (ks. Vallankumouksen hedelmiä ). Joitakin asioita ei voi kirjoittaa lyhyin virkkein. Tämä johtuu siitä, että virke on yksi ajatus. Jos ajatus on pitkä ja monivaiheinen, myös virke on pitkä ja monivaiheinen. Muiden muassa Judith Butler, Bruno Latour ja Donna Haraway ovat saaneet kritiikkiä kielenkäytön tavastaan (ks. esim. The Wall Street Journalin artikkeli vuodelta 1999).

Judith Butler puolustautuu sillä, että radikaali ajattelu edellyttää radikaalia kieltä. Ja toden totta, Bruno Latouria on vaikea kuvitella lukevansa niin kuin Margaret Meadia. Edellä mainittu haluaa, että kaikella kielellä, käsitteistä lähtien, on critical edge. Mead puolestaan on tarinankertoja, aito etnografi, jolle asiat ikään kuin selittävät itse itsensä. Kriittistä teoriaa ymmärtääkseen on mielenkiintoisempaa lukea Latouria. Jos haluaa ymmärtää asioita empirian läpi, on parempi lukea Meadia.

Kun pitkien virkkeiden kriitikot väittävät, että monimutkainen kieli saa päättelyketjun vaikuttamaan asianmukaiselta, vaikka se ei sitä olisi, yhtä lailla lyhyiden virkkeiden kriitikot väittävät, että lyhyet virkkeet saavat asiat näyttämään selviltä, vaikka ne olisivat oikeasti monimutkaisempia. Molemmat siis väittävät, että jollakin tietyllä tavalla kirjoittaminen on lukijan pettämistä. Eikö hyvää tekstiä pitäisi kuitenkin arvioida kuten vanhanaikainen professori arvioisi: millaisia ovat argumentit, joita siinä esitetään? Riippumatta siitä, ovatko virkkeet pitkiä vai lyhyitä, on arvioitava itse ajatuksia, joita niissä konstruoidaan, ei tapaa, jolla ne esitetään. Se tarkoittaa sitä, että lukijan itsensä on sekä luettava että ajateltava — perinpohjin.