Muaan jekaterinburgilainen uudemman neuvostokirjallisuudentutkimuksen opiskelija, olkoon hänen nimensä vaikkapa Hjodorvitsh, ihmetteli taannoin, miten joutilas Vladislav voi lopulta ollakaan. Vladislav oli nimittäin ihmetellyt Maa-aines -kuppilassa, miten juuri tuona aamuna hänellä oli, ihme ja kumma, ollut hyvä olo. Onko äärimmäinen joutilaisuus siis sitä, pohti Hjodorvitsh, että mies makaa sängyssä ja miettii, miltä hänestä oikeastaan tuntuu. Niin, myötäili Vladislav. Jos sitä tekee yksin, se varmasti on joutilaisuuden äärimmäisin muoto.

Viime aikaisista elämää lähes suuremmista pelkotiloista ja hämmennyksen hetkistä on Vladislavin identiteetin kannalta ollut siinä mielessä etua, että Vladislavin on ollut pakko kysyä, kuka hän lopulta on. Verkkovirheen lukijoille tämä ei tietenkään ole mitään uutta, sillä kaikkihan ovat vuorollaan kyselleet, keitä näiden itäblokkiin viittaavien salanimien taakse kätkeytyy. Vladislav on kuitenkin ymmärtänyt, että hän on ollut jopa itse itselleen yksi suuri mysteeri kaikki nämä vuodet — ja kaikkia näitä vuosia on jo kokonaista kaksikymmentäneljä. Se on paljon se. Itäblokissa oli sentään arkistoittain kansioita, joissa jokainen koodinimi avattiin. Missä Vladislav avautuisi itse itselleen?

Kaipuu saada vastaus minuuden perimmäisiin probleemeihin ilmenee Vladislavin käytöksessä mitä moninaisimmin tavoin. Hiljattain Vladislav kaivoi lapsuudenkotinsa komerosta kasan vanhoja vaatteita, ja hän löysi flanellipaidan, joka hänellä oli päällä kaksitoista vuotta aiemmin, kun hän yhdessä Müllerin, Josefin, Andrei Pjotrovitshin ja Marcus Faenumiae Aureliuksen kanssa juhli kuudennen luokan päättäjäisiä. Tässäpä siis jotakin pysyvää, ajatteli Vladislav. Niin ysäriä, sanoi Anna Antoniva.

Joku psykoanalyytikko saisi paljon irti siitä ajatuksesta, että Vladislav halusi pukeutua vanhaan paitaansa juuri oman filosofian maisteriksi valmistumisensa vanavedessä, kaksitoista vuotta edellä mainitun ala-asteelta lähtemisen jälkeen, saman päivän iltana, jona koulut sattumoisin päättyivät. Vladislav ei kuitenkaan ole psykoanalyytikko. Vladislavin isä Tretjak, opettajien ammattiyhdistyksen paikallisjaoston kaukalopallojoukkueen tähtimaalivahti -80-luvulta, ehdotti pojalleen, että tämä lähtisi katsomaan lapsuutensa ala-asteen päättäjäisiä uudemman kerran, mutta siitä kutsusta Vladislavin oli psykoterapeuttisista soveliaisuussyistä pakko kieltäytyä. Sama paita päällä ei voi olla oman ala-asteensa päättäjäisissä kahdentoista vuoden välein. Siinä olisi groteskia symboliikkaa. Se sopisi ainoastaan, jos opettaisi kyseisellä ala-asteella. Itse asiassa Koulupiiri 666:n vanhoille opettajille oli ihan normaalia, että sama pusero kiersi luokkakuvissa aina kahdentoista vuoden jälkeen. Terveisiä siis rakkaalle lehtori Alfred W. Schnitzenschlügelille! Kaipaamme vaaleata villapuseroasi!

Vladislav on tullut siihen käsitykseen, että ainoastaan geeneillä on enemmän vaikutusta myöhemmän elämän kulkuun kuin ala-asteen kaveripiirillä. Joskus sitä miettii, onko tässä iässä enää normaalia olla väleissä sen enempää jo ala-asteelta tuttujen kavereiden kuin omien sukulaistensakaan kanssa. Toisaalta Vladislav on aina ollut väleissä kaikkien sukulaistensa kanssa, lukuunottamatta toisen puolen isoisäänsä, joka kuoli kaksi vuotta ennen kuin Vladislav syntyi. Häpeäisi edes. Muutoin Vladislav on päässyt kokoamaan sukulaistensa avulla kuvaa myös siitä, kuka tämä hahmo nimeltään Vladislav lopulta on. Läheisten tätien, enojen ja serkusten parissa ei tarvitse kysyä itseltään, miltä tuntuu. Heidän parissaan aika ja joutilaisuus muuntuvat rikkaudeksi. Vanhassa paidassa on jotakin samaa. Vanha paita ymmärtää kantajaansa, tietää, kuka tämä oikeastaan on.

Muistatteko nousukauden? Silloin oli opiskelijoille kesätöitä niin paljon kuin ikinä huvitti tehdä. Vladislav painoi kaksitoistatuntisia työpäiviä ja joi vehnäolutta mökkisaunan portailla lauantaisin. Se oli viime kesänä se. Lama tuli Vladislavin lähipiiriin, kun muuan sukulaismies, joka teki vaikuttavan uran suurehkossa elektroniikka-alan yrityksessä, sai palkkioksi palveluistaan henkilöstöpäällikkönä — potkut.

Nousukauden aikaan ihmiset haaveilivat hiljaisuudesta. Retriitti oli ylellisyyttä, johon vain rikkailla oli varaa. Se oli hyvä juttu niille, jotka tekivät hiljentymisellä bisnestä, koska vielä vuosi sittenhän melkein kaikilla oli varaa ylellisyyteen. Taulutelkkareita kannettiin kaupoista ja kaikki oli mukavaa. Vladislav lankesi tuolloin optimismiin. Se ei vienyt kovin pitkälle. Viimeisimmän kuukauden Vladislav on viettänyt retriitissä, mutta vain kuvaannollisesti. Filosofian maisterin elämä on hiljattain ollut yksi helvetinmoinen henkinen erämaa.

Viime viikonloppuna Vladislav oli maalla. Oli lakkiaisviikonloppu. Se on sentään niitä asioita, jotka tulevat joka kesä. Kalevan kolumni toteaa, että toisen asteen opinahjosta valmistumisen päivä on loppuelämän ensimmäinen päivä. Se on taitekohta, jonka merkityksen ymmärtää vasta aikuisena. Lakkiaisten jälkeen menestys ei tule vain lukemalla ja olemalla reipas. Tarvitaan myös kovia ratkaisuja — oikeita ratkaisuja. Eikä isollakaan asuntolainalla pääse enää siihen, mihin omat vanhemmat joskus tiensä raivasivat.

Vladislavin serkku hakee sentään oikeustieteelliseen. Entä jos poika ei pääsekään sisään? Valtio-oppi ja Tampereen yliopistoko vievät ylioppilaan, jolla on hyvä lukupää, mutta yhtä lailla hutera käsitys omasta tulevaisuudesta kuin Vladislavilla aikoinaan? Yliopistomaailma on julma — kuunnelkaa vaikka Jenny Kangasvuota. Vladislav on sentään jo uskonut, että ei yliopisto voi olla ainoa vaihtoehto. Vielähän tässä tarvittaessa ehtii hankkimaan jonkin muun tutkinnon. Hankkikaa professio, hyvät nuoret! Sillä tavalla pääsee helpommalla! Vai pääseekö? Vladislav ei olisi ikinä uskonut, että ainoa hänen tuntemansa henkilöstöpäällikkö jäisi eläkkeelle mistään muualta kuin sieltä, missä hän aina oli töissä.

Niin sanottujen kansakunnan saranakohtien, kuten Kalevan kolumnisti kirjoittaa, tai oman elämän kohtalonhetkien ja sitä kautta suurien kertomusten hahmottaminen on vain ihmisen ikiaikaisen ajattelutavan aiheuttama kangastus. Kotipihallaan puuhastellessaan ja ruohoa leikatessaan Vladislav tunsi jatkuvuuden henkäyksen. Tämä vaihe, joka jäi valmistumisen ja puolen vuoden harjoittelun väliin, on kasvua — ja kasvu on elämää. Lakkiaisissa sukulaiset onnittelivat filosofian maisteria kysymättä, mitä tästä sitten oikeastaan tulee. Perheen kesken ihmiset uskovat toisiinsa. Lopulta perhe on paras. Ja sitä paitsi, ehkä puolen vuoden jälkeen maailma näyttää taas paremmalta.

Mistäköhän alunperin juontuu ilmaisu pornotottumus, pohti Vladislav taannoin. Sen jälkeen kun Helsingin Sanomien Suvi Ahola toi sanan yleiseen tasa-arvokeskusteluun (ks. esim. Henry Laasasen Ihmissuhteet ja tasa-arvo), Vladislav on tullut siihen johtopäätökseen, että sana on oikeastaan parempi kuin suhteessa Aholan kolumnin (HS 5.4.) yleiseen tasoon voisi ensi alkuun ajatella. Pornosivulle tuskin kukaan eksyy sen paremmin hetkellisen eläimellisen himon viemänä kuin pitkällisen postmodernin fenomonologis-foucault'laisen pohdinnan jälkeenkään. Kyse on yksinomaan siitä, että on tottunut silloin tällöin hakemaan viihdykettä pornografisesta materiaalista.

Sanotaan, että pornossa nainen on pelkkä objekti — vallan ja alistamisen kohde, yksinomaan sukupuolensa kautta määrittyvä sijainen maskuliinisessa raiskausfantasiassa (vei neljä ja puoli vuotta yliopistossa sisäistää dogmi, mutta nyt se muotoutuu sanoiksi jo melko vaivatta). Innokkaana ajattelijana, uutena filosofian ylioppilaana yritin joskus ikään kuin esseistis-filosofisena harjoitelmana perustella itselleni sen ajatuskulun, että porno johtaa naisen esineellistämiseen yhteiskunnassa laajemmin, mutta en lopulta ole osannut sitoutua tuohon ajatukseen tunteen tasolla. Pornografia on nimittäin rehellistä ja peittelemätöntä. Jos jostakin on syytä huolestua, niin vaikkapa musiikkivideoiden lesbohottis-namuilusta, jonka tarkoitusperän ymmärtämiseksi minullakaan ei riitä medialukutaito ja johon myös Henry Laasanen ohimennen yllämainitussa blogissaan viittaa (ks. Iltasanomat ).

Edellä mainittu näkökohta naisen objektiudesta on siitä kiva, että se on helpoin argumentatiivisin kääntein perusteltavissa. Toisaalta empiirinen arkikokemus kertoo, että monesti kovimmat pornohiiret ovat bileissä naisia kohtaan huomaavaisimpia ja kilteimpiä, kun taas me älyllisen mahtimme sokaisemat hermeneutti-intellektuellit tylytämme naisseuralaisia milloin horoskooppeihin uskomisesta ja milloin heidän huonosta metodisesta otteestaan edellisessä graduseminaarissa.

Sitten toisaalta, jos pornon katsominen loukkaa jotakuta — kuten parisuhteen toista osapuolta (miestä tai naista, siihen en ota kantaa) — kyse ei kenties olekaan enää harmittomasta ajanvietteestä. Ei kuitenkaan ole sama asia, sanooko nainen, että häntä loukkaa (a.) se, että mies katsoo pornoa, (b) se, miten mies katsoo pornoa vai se, että (c) on olemassa pornoa. Ja lopulta, pehmeän sensuelli erotiikka, jota moni nainen katsoo huvikseen ennen seksiä miehensä (tai naisensa, siihen en ota kantaa) kanssa, on ainoastaan hyväksi parisuhteelle, joten on pakko kysyä, kuka määrittää pornon ja erotiikan rajan. Suvi Aholako? Vai tarvitaanko siihen FM-tutkinto johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu viisi opintopistettä Foucault'n alistavan katseen teoriaa?

Jos ihmiset olisivat rehellisiä toisilleen, ei olisi uskoakseni epäselvyyttää siitä, että tavallisen suomalaisen miehen pornotottumuksiin ei suinkaan kuulu alistava katse vaan — ihaileva katse. Porno ei ole esteettisesti kaunista, mutta se on esteettisesti näyttävää. Jotakin näyttävää on helppo ihailla. Ihailussa ei ole mitään väärää.

Mutta kuinka sitten voidaan vastata siihen iänikuiseen ongelmaan, että pornossa nainen on objekti, vallan kohde, ja mies on subjekti, vallan käyttäjä? On aika turvautua konstruktivismin työkalupakkiin. Eikö subjekti-objekti-asetelmassa kuitenkin ole useimmiten kyse vain siitä, että me itse tulkitsemme naisen (tai sen, jota pannaan) obektiksi, ja miehen (tai sen, joka panee) subjektiksi? Rakennamme itse binääriopposition mielessämme, koska meidän mielemme ja kielemme toimii sillä tavalla. Mikä estäisi meitä sanomasta, että nainen on seksissä eroottinen toimija (se, joka panee) ja mies vain mekaaninen objekti (se, jota panetetaan), jonka tehtävä on saada naisessa aikaan mielihyvää valmistaakseen hänet hedelmöitymään miehen eritteistä?

Etsin ajatuskokeilun vuoksi kaksi kuvaa (Lindsey Berg ja joku nimeämätön). Molemmissa on passari lentopallokentällä, ja kumpikin näistä syöttää takapassia. Silti huomasin tulkitsevani näitä kuvia eri tavalla subjekti-objekti-akselilla. Minun mielestäni se on vinhaa.

Sen jälkeen kun Timo Hännikäinen toi julki teoksessaan Ilman, kuinka "[s]eksin puute on tabu" (Vihreä lanka 7/09) pornoon tukehtuvassa yhteiskunnassamme, Vladislav on suostunut myöntämään itselleen, että joka ilta ei tarvi olla panemassa. Sellainen on vastarakastuneiden yksinoikeus.

Jos Vladislavin kaltaiset, parisuhteen iloissa ja kyynelissä marinoituneet kypsät aikuiset voivat jollakin lohduttautua, niin sillä, että suhteessa seksi sentään on parempaa ja sitä on enemmän kuin sinkuilla (ks. American Sex Survey). Näin on siitä huolimatta, että Osmo Kontula teki viime syksynä sensaatiohavainnon ja totesi kirjassaan Halu ja intohimo, että parisuhteessa olevien miesten masturbointi on lisääntynyt hälyttävästi — ja sehän on jostakin muualta pois.

Professori Kontula on löytänyt julkisuuden kultasuonen seksitutkimuksillaan. Kriittiset äänenpainot huomauttavat, että Kontulan sanoma on silti kaikessa kvantitatiivisuudessaan jotensakin lattea ja sisällötön, mutta kun tällaisia tutkimuksia kerran tehdään, niin paremminhan iltapäivälehdet myyvät, jos Kontulan tutkimukset saadaan näyttämään lopulliselta totuudelta meistä velttokullisista suomalaisista (ks. esim. Metro Live ja Keskisuomalainen). Media nyhjäisee jotakin vaikka tyhjästä aina, kun sanan seksi vain voi hyvällä syyllä heittää premille.

Se, että Suomessa ei Kontulan mukaan rakastella niin paljon kuin jossakin muualla, on ilmeinen kansallisen häpeän aihe. Suomalaiset sinkut eivät olekaan sitä samaa seksieliittiä, joka pitää high society -orgioita salaisissa luksusasunnoissa maailman metropoleissa, vaikka Subin brittiläisessä Tosipaikka-dokumentissa (5.4.2009) väitettiin, että kaikkihan sitä tekevät. Olemmeko me henrylaasasten ja timohännikäisten uusseksitön kansakunta, jossa sinkkumiehet runkkaavat kammioissaan ja naiset turhautuvat onnettomiin pintaliitäjiin, joilla puheet ovat suuret mutta pippeli on pieni? Vai teemmekö me vain pienestä asiasta elämää suuremman dilemman sen vuoksi, että kansallinen itseruoskinta on suomalaisen median keskeiseksi koettu missio?

Kuten mainitun brittidokumentin haastateltavat ohjelmassa huomauttavat, seksiä ei ole koskaan ollut saatavilla niin paljon kuin nyt. On jotenkin hassua, että sekä miehet että naiset haluavat enemmän seksiä ja parempaa seksiä, mutta nämä eivät sitä silti keskenään harrasta (ks. Suhdesoppa). Seksin puute ei oikeasti olekaan ongelma, vaan se, että me emme halua seksiä niin paljon kuin me haluaisimme haluta. Jos me haluaisimme niin paljon kuin me haluaisimme haluta, me myös saisimme seksiä — ja ellei ole parisuhteessa, seksiseuraa saa tätä nykyä netistä ja baarista tai vaikka kansalaisopiston sosiodraamakurssilta.

Todellinen tabu siis ei ole se, että ei saa seksiä, vaikka haluaa — todellinen tabu on se, että ei edes halua, vaikka haluaa haluta. Jos me myöntäisimme, että ei ole häpeällistä olla haluamatta seksiä, kaikkinainen suhtautuminen seksiin olisi paljon rennompaa — ja paradoksaalisesti juuri silloin olisi helpompaa heittäytyä arki-iltaisen peiton alla pimeässä nussimisen rentoon tunnelmaan.

Mitä tulee seksiin ja siitä kirjoittamiseen, suomalainen media naistenlehdistyy. Naistenlehdissä seksuaalinen leikkisyys on aina ollut in. Naistenlehdissä ei ole mikään häpeä myöntää, että seksiä voi käyttää paitsi huvikseen, myös pikkutuhmasti hyödykseen (ks. esim. Helmi tai Hyvä Olo). Naistenlehtien maailma perustuu sille ajatukselle, että kaikki haluavat seksiä, mutta eivät joko uskalla harrastaa sitä niin kuin haluaisivat tai eivät saa sitä niillä keinoin, joita he tuntevat. Miten naistenlehdet myyvät, jos seksi lakkaa olemasta pikkutuhma juttu? Tai oikeastaan, miten silloin voi mainostaa enää yhtää mitään? Niinpä median on laitettava meidät synnintuntoon: halutkaa sitä seksiä! Se, joka ei halua seksiä, on henrylaasasmainen veltto nahjus, ja kukapa sitä haluaisi?

Ei voi koskaan painottaa riittämiin tarinoita elävästä elämästä, väittää Vladislav. Mille asialle milloinkin omistautuneet valistajat ovat oivaltaneet tämän joskus sen jälkeen, kun Turmiolan Tommi (ks. Raittiuden Ystävät ry. ) todettiin kansan piirissä sinänsä ihan hyväksi jätkäksi.

Elämäntapavalistuksen lähtökohta on siinä mielessä epäreilu, että niin sanottu antivalistus perustuu paljon vetoavampiin mielikuviin. Elokuvissa kovat äijät eivät käytä edes moottoripyöräillessään kypärää. Miehisen miehen esikuvat kuten Quantum of Solacen James Bond kittaavat viinaa kuin lähiökapakan arkimiehitys, mutta silti vatsalihaksista tulee mieleen Michael Phelps. Ja sitä paitsi James Bond varmaan ui paljon kovempaa, tai vähintäänkin sukeltaa pidemmälle. Ja saapa Bond enemmän naisia, kaikesta huolimatta.

Vladislavin eno kaatui kerran humalassa polkupyörällä, mutta selvisi helvetinmoisilla mustelmilla. Se oli meistä lapsista hitsin hauskaa, kun eno hassutteli silmä mustana pikkuhiprakassa kesäillan lämmössä. Muuan mökkinaapuri, Vladislavin enon hengenheimolainen ainakin alkoholinkäytön suhteen, kaatui kahtena peräkkäisenä kesänä samassa alamäessä samassa kohtaa ja sai molemmmilla kerroilla samanlaiset ruhjeet ja kyydin terveyskeskukseen. Sekin oli meistä lapsista hitsin hauskaa, kun mökkinaapuri valitteli pikkuhiprakassa kovaa kohtaloaan ja osoitteli arpia naamassaan.

Huolimatta esikuviensa edesottamuksista, Vladislav on yrittänyt välttää humalassa pyöräilemistä. Ainoastaan kerran tai pari maaseudun rauhassa on tullut muisteltua noita lapsuuden huolettomia kesäisiä iltapäiviä, eikä siihen tunnelmaan pääse enää aikuisena mitenkään muuten kuin parin oluen jälkeen mummon vanhalla munamankelilla soratietä pitkin polkiessa. Tuolloin Vladislav tuntee olevansa oman elämänsä James Bond.

Arkipyöräilyä varten Vladislav osti tänään pyöräilykypärän. Jotenkin tuntuu, että se saattoi olla viisas valinta. Kun on elänyt yli kaksikymmentäneljä vuotta ja aina painottanut elämän älyllisiä nautintoja, ei tee mieli päätyä kuolaavaksi idiootiksi jos sattuukin kaatumaan pyöräillessään. Itsevalistus on paras valistus!

Muuan Franz piti koirista
ne olivat narttuja kaikki -
kolme eläintä
puolessatoista vuodessa.

Minussa ei olisi luonnetta
kuunnella sellaista.
Ne olivat kuin luo-heimon naiset,
purivat kun Franz-parka yritti pois.

Jos ne olisi saanut
astumaan toisensa niistä olisi
voinut jalostaa jotakin
mutta kolme eläintä
puolessatoista vuodessa
ja narttuja kaikki!

Hiljattain Vladislav vietti lauantai-iltaa hakkaamalla täyttä oluttuoppia baarin pöytään ja huutamalla kovaäänisiä kannustuksia karaokelaulajille. Suotakoon meille tämänkaltaiset arkiset ilon hetket. Kaikki voisi nimittäin olla myös toisin (ks. Tylsyyden multihuipennys III ).

Jossakin kvanttisimultaanisessa vaihtoehtotodellisuudessa Vladislav on yksinäinen, lihava runkkaaja, jolle sosiaalinen tarkoittaa jotakin, mikä ei kosketa häntä ollenkaan. Tuossa kvanttisimultaanisessa vaihtoehtotodellisuudessa Vladislav on ollut yhdynnässä kolmesti, aina niin päissään, että muistikuvat ovat kovin heikot.

Kvanttisimultaaniset vaihtoehtotodellisuudet eivät tule tyhjästä. Ne perustuvat elämämme ratkaiseviin hetkiin. Entä jos kyseisiä hetkiä ei olisi ollut? Entä jos ne olisivat menneet toisella tavalla?

Vladislav oli ylipainoinen lapsi, ja koska hänellä ei ollut siskoa tai ketään muitakaan tyttöjä leikkikaverina, hän ei yksinkertaisesti tiennyt, miten puhua tytöille — hyvä jos muillekaan. Onkohan siitä mainittu tässä blogissa joskus aiemmin?

Sattumalta Vladislav laihtui. Solakkuus toi uudenlaisen itseluottamuksen. Rippileirillä muuan tyttö halusi nähdä nuoren Vladislavin vatsalihakset. Silloin Vladislavin vatsanpohjassa kihelmöi. Sitä tunnetta Vladislav ei halua unohtaa.

Enimmän ajan yläasteiästä Vladislav luki, luki ja luki, välillä kirjoitti — ja perjantai-iltaisin hän sulkeutui kavereiden kanssa tyhjään varastohuoneeseen pelaamaan Rune Questia tai pitämään Commodore 64 -teemaisia nostalgiasessioita. Yleisesti ottaen koko tuota kaveriporukkaa pidettiin hieman vinksahtaneena joukkona.

Muuan kerran, kun Vladislavin veli täytti 18 vuotta, ja kotona oli bileet, eräs juhlijoista otti Vladislavin suojelukseensa ja hankki hänelle tuolin juhlijoiden keskeltä. Yhtäkkiä Vladislav tajusi, että jopa kaksi vuotta vanhempi tyttö, huolimatta siitä, miten vilkas ja kaunis hän on, voi olla lähestyttävä ihminen. Vladislav ei tähän päivään mennessä ole ymmärtänyt, miksi tyttö oli niissä isoveljen kotibileissä niin mukava, ja miten hän sai Vladislavin unohtamaan oman ujoutensa.

Seurakunnan kerhonohjaajien leirit olivat jopa rippileiriä valoisampi elämys. Hengellistä kasvua ei tapahtunut, mutta Vladislav muistaa erään tytön, joka tuli Vladislavin viereen jälleen yhtä ryhmäpotrettia varten. Spontaanisti Vladislav halasi ystävätärtään. Tämä tuli iloiseksi. Se oli odottamatonta. Luultavasti jollakulla on se kuva jossakin. Harmi, ettei se ollut digikameroiden aikaa.

Mikä kohtalon voima sääteli noita kvanttisimultaanisen kronologian kulminaatiohetkiä niin, että Vladislavista kasvoi se, joka hän on? Kuinka voi olla, että näiden sosiaalisten onnistumisten kumuloituva vaikutus johti siihen, että Vladislavilla on erikielisiä ystäviä eri puolilla maailmaa?

Lopulta jää jäytävä kysymys siitä, monestako hetkestä Vladislav on elämänsä varrella luopunut, sellaisesta hetkestä, joka olisi voinut olla kvanttisimultaaninen kulminaatio, mutta jota ei koskaan ollut, koska Vladislav oli ujo, hermostunut, tylsistynyt, vastuuntuntoinen — tai ei muuten vain juuri silloin viitsinyt. Olisiko hänen pitänyt mennä siihen hotellihuoneeseen, jonka oven hän kuuli jäävän hetkeksi auki? Olisko hänen pitänyt lähteä Kaakkois-Euroopan kevääseen eikä takaisin kotiin? Olisiko hänen pitänyt lähteä vaihto-opiskelijaksi? Vain rohkeampi kvanttisimultaani Vladislav tietää.  Hän ei ole täällä. Sitä, että aina olisi voinut olla myös paremmin, sanotaan kvanttisimultaaniksi paradoksiksi. Se on kaihoisa elämys.