Tieteellisen tekstin kirjoittaminen on hyvin pitkälti samanlaista kuin suomalaisen romaanikirjailijan työ. Kaiken pitäisi perustua johonkin, ja jos joku huomaa, että tässä on kirjoitettu jotakin omasta päästä, heti ollaan vaatimassa päätä vadille — ja tunnustuspalkinnot saa unohtaa. Tai niin ainakin pitäisi olla... paitsi siis romaanikirjailijoille. Tai siis... pitäisi ja pitäisi.

Vladislav vannoi joskus, ettei hän sortuisi näennäishumanistiseen, postmoderniin jargoniin ja asioiden jälkistrukturalistiseen vatvomiseen, ja sen vuoksi hän valitsi hyvin maanläheisen aiheen pro gradulleen: Vihreän liiton kuntavaaliehdokkaiden ja alueen toimittajien välinen vuorovaikutus Pohjois-Pohjanmaalla vuonna 2008.

Ööh, siis mikä hiton aihe tuo on kulttuuriantropologille!? kysyttiin. Sitten oli pakko perustella, että länsimaisen yhteiskunnan kulttuurisen tietorakenteen ymmärtäminen edellyttää median tutkimusta etnografian keinoin.

Tieteellisessä kirjoittamisessa vaikeinta on, että kaiken täytyy liittyä johonkin laajempaan tieteelliseen keskusteluun. Niinpä pitää valita teoreettinen viitekehys. Siinä vaiheessa kannattaa olla tarkkana. Lähtökohtaisesti mikään saatavilla oleva teoreettinen viitekehys ei ole millään muotoa järkevä, sillä lähtökohtaisesti kirjoittaja ei tunne sitä keskustelua, jossa viitekehys on syntynyt, eikä hän toisin sanoen ymmärrä sen paremmin viitteitä kuin kehyksiäkään. (teorian valinnasta ks. Jotain rotia )

Ei kannattaisi koskaan valita teoriaansa sen perusteella, miten järkevältä sen keskeistekstit vaikuttavat, vaan sen perusteella, miten järkevältä sen kritiikki vaikuttaa. Jos nimittäin luulee ymmärtävänsä teoriaansa, mutta ei ymmärrä sen kritiikkiä, ei luultavasti ymmärrä edes teoriaansa, ja sitä paitsi, kritiikki on toinen puoli siitä viitekehyksestä, joka gradussa pitäisi joka tapauksessa käsitellä.

Toinen seikka, mistä pitää varmistua, on se, että teoreetikot ovat vastanneet kritiikkiin muuallakin kuin naistutkim... anteeksi, omien vertaisryhmiensä sähköpostilistoilla, koska se on osoitus siitä, että teoria ja kritiikki ja kritiikin kritiikki liittyvät kaikki samaan tietelliseen keskusteluun. Jos kriitikoilla ja teoreetikoilla ei ole mitään yhteistä, siirry seuraavaan teoriaan, ei sen takia, että teoria välttämättä olisi huono, vaan sen takia, että teksti, jonka siitä saat gradussasi aikaiseksi, luultavasti on (ks. Keisarinna - naistutkimuskriittinen blogi).

Tieteellisen keskustelun luonnetta ajatellen pitäisi kai toisaalta uskoa, että jos teoriaan voi löytää enemmän kritiikkiä kuin sitä soveltaen on kirjoitettu empiriaan perustuvia tutkimuksia, vertaisarviointi on tehnyt työnsä ja osoittanut teorian kelvottomaksi. Kritiikki on kuitenkin yleensä herkullisempaa ja ajatuksia herättävämpää kuin sovellukset, joten kannattaa valita sellainen teoria, joka keikkuu siinä ja siinä yllä kuvatulla rajalla. Paras tapa kartuttaa lähdeluetteloa ja sivumäärää päätymättä jargoniin ja jälkistrukturalistiseen vatvomiseen on nimittäin se, että käsittelee pitkästi teoriansa kritiikkiä, ja johtopäätöksissä, kun keskeistekstit ja teorian sovellukset on kaluttu loppuun, yhtyy itsekin vaatimaan teorialtaan analyyttista validiteettia ja sovelluksellista relevanssia. Näin antaa sitä paitsi arvostelijalle vaikutelman, niin kuin olisi muka itse kiinnostunut kehittämään sitä teoreettista viitekehystä, jota on käsitellyt.

Koska maan tapa on seurata abduktiivisen tutkimuksen maisemapolkua,  on pidettävä mielessä, että ellei arvostelija näe, miten teorian ja aineiston välinen vuoropuhelu käydään, miten nämä kaksi vaikuttavat toisiinsa, jossakin on menty pieleen. Kannattaa siis piirtää tutkimusmallinsa niin, että siihen on dead-linen lähestyessä helppo lisätä avainsanoin kaikki teemat, joita gradussaan on sivunnut, sillä sitten arvostelija näkee jo yhdellä silmäyksellä, että vuoropuhelua on tapahtunut. Valitse siis teoreettinen viitekehys, jonka voi tiivistää malliksi kaavion avulla.

Lohduttavaa on, että kaikkein varmin keino kirjoittaa huono gradu lienee lopulta kuitenkin se, että kerää huonon empiirisen aineiston (ks. esim. Henry Laasasen kritiikki ). Tällöin joutuu keksimään juttuja omasta päästään ihan niin kuin romaanikirjailija, minkä puolestaan pitäisi olla yhtä huono juttu tieteellisessä kirjoittamisessa kuin se on suomalaisessa romaanikirjallisuudessakin.

Silloin kun nuori Vladislav luki Mika Waltarin varhaisia runoja, kuten sitä, jossa

bulevardien liekkimerta kadun asfalttipinta joi

ei hän olisi ikinä uskonut, että joutuisi joskus vielä Waltaria lueskellessaan haukottelemaan tylsistyneisyydestä. Ei niin, etteikö jotakin iloa ollut myös romaanista Valtakunnan salaisuus (ks. Kirjavinkit.net ), jossa roomalainen aatelismies sekaantuu kummallista teloitettua anarkistia, Jeesusta, seuraavaan juutalaislahkoon kuin pahainen etnografi. Kun kirjan päähenkilö pohtii Jeesuksen ihmetekoja ja hänen tosi jumaluuttaan (miten tylsä hetki Waltarin tuotannossa!) sanoo nainen, jonka kanssa tämä kulkee:

"Varmaan olet unohtanut, ettet ole yksin, vaikka pidät kiinni kädestäni."

Waltari laittaa päähenkilönsä ajattelemaan, että Jeesus antoi hänet kyseiselle Myrinalle, koska juutalaiset eivät olisi tätä huolineet, ja sen Hän oli tehnyt vain palkaksi kulauksesta vettä. Kuinka tyypillistä Waltarille, että nainen on jonkinlainen taakka ja sisarellinen huolenaihe siihen asti, kunnes rakkaus yhtäkkiä ilmiantaa itsensä jossakin pienessä ohikiitävässä hetkessä — vain, jotta siitä voisi viimeiseen asti kieltäytyä ihan vain itseään kiduttaakseen.

Ellei mies saa tai halua Waltarin novelleissa naiselta muuta, niin ainakin porvarillista opinto-ohjausta. Novellissa Kuun maisema sanoo salaperäinen Miriam novellin kertojalle, kun tämä on kertonut aikovansa lukemaan itämaisia kieliä:

"Ethän sinä sellaisella alalla voi päästä eteenpäin[.]" — — "Voitko saada mitään virkaakaan, kun valmistut."

Tietysti kertoja vastaa tähän, että hän aikoo elää köyhänä. Waltari ei antanut päähenkilöidensä arvostaa maallista mammonaa, ja olihan Waltari itse aivan kuin Kuun maiseman kertojaminä siinä mielessä, että oli vaihtanut häämöttävän pappisuran ammattikirjoittajan kiviseen tiehen.

" — — Aion olla iloinen, jos minulla on katto pään päällä, kylliksi ruokaa ja saan rauhassa lukea sanskriittia."

sanoo novellin päähenkilö.

Sanotaan, että ahdistuneena kannattaisi lukea teoksia, joissa kuvataan ihmisen ahdistusta, peloissaan jotakin, missä päähenkilöt joutuvat pelkäämään, ja ilon hetkinä jotakin hauskaa ja hykerryttävää, ja niin edelleen. Kaunokirjallisuus on oivallinen työkalu saattaa itsensä keskelle päänsisäistä sosiodraamaa, jossa pääsee käsitteellistämään ja ulkopuolelta tarkkailemaan niitä ihmiselämän puolia, joista ei juuri silloin omassa elämässään saa otetta.

Andrei Ivanovitsh (ja tottahan tämäkin on vain salanimi!), Vladislavin hyvä ystävä jostakin elämän aamu-usvasta asti diagnosoi Vladislavin ahdistuksen syyksi elämänmuutoksen tuoman pelon, sen, että pian on pakko jälleen irtautua jostakin tutusta ja yrittää selviytyä tuntemattomasta. Tällaisina päivinä sitä ymmärtää lähimmäisten arvon, sen, että joku huomauttaa, että varmaan olet unohtanut ettet ole yksin.

Joku on epäilemättä joskus keksinyt määritelmän sille, mitä on masennus, ja ellei olekaan, niin Wikipediassa on silti yhtä pitkä artikkeli masennukselle kuin siellä on esimerkiksi World of Warcraftille , mikä tarkoittaa sitä, että molemmat ovat yhtä tärkeitä asioita maailmankaikkeuden kannalta. Ja jos masennus on jotakin yhtä mitätöntä kuin WoW niin sitten on oikeastaan ihan sama onko Vladislavin satunnainen alakuloisuus masennusta vai ei.

Joka tapauksessa, edellisen kirjoituksensa jälkeen Vladislav sai rohkaisevan sähkösanoman herra Golkugajevilta. Siinä luki, että tokihan maailma on synkkä paikka, mutta se ei oikeuta Vladislavia murjottamaan niin kuin lontoolainen taiteiden kandidaatti, jonka runoja ei ole ymmärretty lesbo-opiskelijoiden syyspiknikillä. Siellä ihmisillä on oikeita huolenaiheita STOP kuten se, että vagina ei ole enää kirosana STOP mutta mitään rumempaa ei keksi, sähköttää Golkugajev.

Olinpa päivällä sekaisin ja hermostuksissani

kirjoittaa Pihlas blogissaan. Pihlaan blogi on koskettava, sillä siinä esitetään kysymyksiä, ei vastauksia. Sellainen näkökulma Vladislavin pitäisi omaksua silloin, kun tuntuu että samat pelot ja huolenaiheet pyörivät päässä kuin kuuma vesi kiertää pannuhuoneen kautta lämpöpattereihin aina uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Eikö siinä vaiheessa olisi parempi miettiä alusta alkaen koko ongelmanasettelu sen sijaan, että vatvoo samaa niin kauan että ei voi muuta kuin rojahtaa sänkyyn ja katsoa tyhjin silmin kattoon. Helpommin sanottu kuin tehty, kaiketi. Se johtuu siitä, että on sekaisin ja hermostuksissaan.

Muuan aamuna, kun Vladislav istahti kirjastossa tietokoneensa äärelle tarkoituksenaan litteroida joku haastattelu, sydänalassa tuntui yhtäkkiä samanlainen tunne kuin ekaluokkalaisena silloin kun ei tajunnut, miten miinuslaskut lasketaan ja kun kaverit ympärillä sen kuin sauhusivat kirjojensa kanssa ja itse oli niin yksin. Ja tällä kerralla tunne jatkui... ja jatkui... ja jatkui. Se johtuus siitä, että Vladislavin perimmäinen tapa nähdä maailma on, kuten Nan kirjoittaa,

sellainen, että elämä otetaan ihan haudanvakavasti, otsa rypyssä, synkistellen, (turhia) murehtien ja suurennellen asioita, joita ei kannata suurennella.

Lukion psykologiantunnilla opetettiin, että jo vauvojen temperamenteissa on selviä eroja, mikä viittaa siis siihen, että persoonallisuuden kehitys alkaa ennen kuin kohdunulkoinen todellisuus pääsee ihmispoloiseen käsiksi. Vladislavilla on aina ollut taipumusta alakuloon ja turhaa huolehtimiseen. Sille ei voi mitään, joten pitäisi yrittää keksiä uusia ratkaisumalleja vaikeiden hetkien varalle eikä tuskastella, miksi sydänalaa jäätää taas. "Otatko teetä?" mummo (rauha hänen sielulleen) kysyi aina kun ei muuta tullut mieleen. Ja Vladislav otti. Vihreä tee auttaa näkemään asiat mittasuhteissaan. Teenlehti tuntuu mitättömältä, mutta tee oli tuhansia vuosia ennen Vladislavia ja on tuhansia vuosia Vladislavin jälkeen. Kumpi siis on tärkeämpää, murehtia jostakin hetkellisestä vai juoda kupillinen teetä? Saman on oivaltanut muiden muassa taiteilija Ellie Harrison, joka kirjoittaa päällimmäisen ajatuksensa blogiinsa aina kun juo kupillisen. Sitten kun proffa kysyy, miksi Vladislavin gradu on huono ja siitä puuttuu viisitoista sivua, Vladislav ottaa siemaisun mukistaan ja kirjoittaa blogiinsa, että oikeasti proffan pitäisi olla jo eläkkeellä. Ja mitä siinäkään olisi kukaan menettänyt?

Tänään Vladislav todisti kuinka joku onnellinen pojankoltiainen osti mikropizzan, sipsejä ja kolme tölkkiä energiajuomaa. Niitä tarvitsee, kun aikoo pelata koko yön jotakin hupaisaa verkkopeliä ja nauttia siitä, että seuraavan kerran jotakin yhteiskunnallista vastuuta mistään tarvitsee kantaa vasta seuraavan viikon maanantaina biologian tunnilla kello 9, kun ryhmätyönä preparoidaan sipuli.

Jos Vladislav olisi lukion jälkeen valinnut sen alan, jolle hän myöhemmin on tajunnut oikeasti haluavansa, hän olisi nyt itsekin syyslomalla. Lukion jälkeen Vladislav on kuitenkin tehnyt liian pehmeitä elämänvalintoja, ja yli viisi vuotta on valunut viemäriin. Miten muka 24-vuotiaana voisi motivoitua enää opiskelemaan uutta tutkintoa? Ihan niinkuin joskus neljän tai viiden vuoden päästä jaksaisi vielä kirjoittaa gradua ja pohtia, oliko toisestakaan tutkinnosta mitään hyötyä.

Antakaapa, lukiolaiset, kun Vladislav kertoo, miten omaa elämäänsä ei pitäisi hallita. Nimittäin kun Vladislav oli päättänyt lukion, hän ajatteli, että hakisi huvikseen jotakin utopistista opiskelupaikkaa, jotakin sellaista mitä ei varmasti saisi. Sen jälkeen Vladislav nauttisi kesästä kaikessa rauhassa ja lähtisi kouluavustajaksi, kunnes menisi armeijaan ja katsoisi sitten uudestaan, mihin hakisi.

Ja Jumala sanoi: Tulkoon valo. Ja eiköhän siinä käynyt sitten niin, että Vladislav pääsi kuin pääsikin opiskelemaan taideaineiden ja antropologian laitokselle, mihin Vladislavin tuolloisen käsityksen mukaan kenelläkään tavallisella ihmisellä ei pitänyt olla mitään asiaa. "Se oli lopun alku", sanoo pastori Faenumiae sitten kun Vladislavia haudataan.

Keväällä joku pojankoltiainen pääsee vielä näkemään, kuinka Vladislav ostaa mikropizzan, sipsejä ja kolme tölkkiä energiajuomaa. Niitä tarvitsee, kun aikoo pelata koko yön jotakin hupaisaa verkkopeliä ja nauttia siitä, että seuraavan kerran jotakin yhteiskunnallista vastuuta mistään tarvitsee kantaa vasta seuraavan viikon maanantaina, kun on haettava jonotusnumero työnhakuneuvojan vastaanotolle aamulla kello 9. Ja tämän tädin vastaanotolla ei edes jaeta tikkareita.

Niin että graduahdistus...? No se on sitä kun pitää tehdä tutkielma, josta ei ole kenellekään mitään hyötyä, vähiten itselle. Ottakaa opiksi, lapset. Lukion jälkeen vain taivas on rajana! Tavoitelkaa unelmianne... jos teidän unelmanne on olla lakimies, lääkäri... tai ehkä sotilas, kuten kadetti Nikolai. Muuten voitte vetää vitun päähänne ja mennä luukulle. Sinne teidän tienne käy joka tapauksessa.

Ellei lentopalloa olisi, ei olisi Vladislaviakaan. Olisi vain syksyn hiljainen humina puiden latvoissa, ja yliviivattu nimi yliopiston tutkintotavoitteissa. Humuksesta olet sinä tullut, humukseksi olet sinä jälleen tuleva. Ja tämä yhteiskunta näki, että niin oli hyvä.

Kun itse kuului joskus tuolloin niin suureen joukkoon ujoja, pitkäksi kolmessa yössä hurahtaneita teinipoikia, joilla kesti yhdeksännelle luokalle oppia käyttäytymään tyttöjen seurassa edes jotenkuten luontevasti, on mielessään hiljaa kannustaen suhtauduttava sellaisiin miehenalkuihin, joiden olemuksessa ei tyttöjen kanssa keskustellessa ilmene minkäänlainen yliyrittäminen tai hapuileva hermostuneisuus. Hiljattain bussissa Vladislavin takana istui kaksi yläasteikäistä nuorta, suunnilleen samanikäisiä, minkä voi päätellä siitä että tytöllä oli kiinteät rinnat, trenssitakki ja kiva vaaleanpunainen huivi, Mic Mac -farkut ja nahkasaappaat (ks. Fashion today -teiniblogi), ja pojalla kauhtunut Iron Maiden -pusero, kolme senttiä liian lyhyet farkut, tukka sekaisin ja lenkkareissa mutaa.

Joka tapauksessa, Vladislav kuunteli kun nämä kaksi keskustelivat bussimatkan ajan jokapäiväiseen elämäänsä kuuluvista asioista kuten siitä, kuka opettaja sanoi mitä kenellekin ja  kuinka paljon se asianosaista vitutti. Kaikki vitutti vähintään aivan vitusti mutta Vladislav ounasteli, että molemmat oikeastaan tykkäsivät opettajistaan ja jopa koulunkäynnistä, ja angstin purkaminen oli ainoastaan keino löytää yhteinen puheenaihe. Ja poikaparallahan meni yllättävän hyvin — siihen asti, kunnes tämä alkoi katua elämänvalintojaan. "Mua harmittaa, että aloin soittamaan fagottia", hän sanoi. "Miten niin?" tyttö kysyi. "No se näyttää siltä kuin mä ottaisin aasilta suihin", kaveri luonnehti. Tyttö meni hiljaiseksi. Vladislavia vastapäätä istunut nuori nainen pudisteli päätään poikakaverilleen, ja tämä nyökkäsi huvittuneena. Maailma ei ollut valmis noin rankkaan itseironiaan. Toivottavasti poika otti edes opikseen.

Sukupuolijakauma niukkuusperiaatteen valossa

Silloin kun Vladislav oli varhaisteini, tytöistä oli aina pula. Ja tällä tarkoitetaan tässä yhteydessä ainoastaan sitä, että ala-asteella luokalla oli muistaakseni kaksitoista poikaa ja kolme tyttöä, mistä sentään päästiin yläasteella suhdelukuihin kymmenen poikaa ja viisi tyttöä. Vaikka seurustelusuhteesta unelmoiminen oli yksi parhaimmista keinoista motivoida itseään sunnuntai-iltaisin uutta kouluviikko varten, realiteetit olivat kivenkovat. Näillä tytöillä oli tähtäin korkeammalla: nuuskaavissa lätkänpelaajissa ja pari vuotta vanhemmissa skeittareissa, jotka polttivat ja joivat siideriä. Tai siltä ainakin vaikutti, kun oikeasti tytöt etsivät juuri sitä mitä naiset aina ja kaikkialla etsivät (ks. Abriannan Personal Stuff ), siis miestä, joka on vaarallinen ja jännittävä ja kenties jossakin lahjakas, kaikkea muuta kuin tuolloinen Vladislav. Ja kun näistä viidestä tytöstä kaksi oli aina poissa koulusta, jäljelle jääneet kolme oppivat melko nopeasti ymmärtämään, että tämä Vladislav-hemmo oli melkoisen turhatunut koko naissukupuolen olemassaoloon. Kun miettii omaa käytöstään tuolloin, on yllättävää, että puhevälit kaikkiin viiteen ovat säilyneet siinä määrin kuin heitä enää koskaan näkee. Tai ehkä nämä asiat liittyvät toisiinsa.

Vaikka sadasta lapsesta karkeasti arvioiden 49 on tyttöjä ja 51 on poikia, hahmottui Vladislavin maailmankuva aina yläasteen loppuun saakka sellaisen intuitiivisen arvion varaan, että jokaista kymmentä poikaa kohti on yksi tyttö, ja sattumasta riippuu, onko tämä tyttö edes hyvännäköinen. Vladislav olisi ollut tuolloin melkoisen kypsää kauraa hyväksymään Henry Laasasen sosiologiset tulkinnat siitä, kuinka saatavilla olevan seksin niukkuus vaikuttaa miesten syrjäytymiseen yhteiskunnasta. Tämän jälkeen Vladislav antoikin kaikkia elämänvalintojaan ohjata sen periaatteen, että aina täytyy mennä sinne missä on mahdollisimman vähän miehiä. Näin hän päätyi omaan rakkaaseen Nobel-palkittuun lyseoonsa, humanistiseen tiedekuntaan ja lopulta myös siviilipalveluskeskukseen, missä oli tosin vain yksi nainen mutta ei silti onneksi yhtään miestäkään.

Onneksi illuusio siitä, että naisia olisi maailmassa liian vähän, karisi harteilta hiljalleen. Tulevaisuudessa Vladislavin asiantuntijalausunnoille on silti käyttöä. Tuleehan yhden lapsen Kiinasta joko homoseksuaalisuuden uusi Kalifornia — tahi miljardien epätoivoisten iskurepliikkien maa, vähän samanlainen siinä mielessä siis kuin 7D-luokan kotitaloustunnit olivat jo vuonna kivi ja kypärä.

Kun on kulunut vuosi Vladislavin tutkimusmatkasta Afrikkaan ja kun syksy hämärtyy jälleen, on Vladislav alkanut suhtautua tunteikkaasti kaikkeen, mikä liittyy tuohon rosoiseen mantereeseen. Onnellisia ovat puupäät, sillä ajan kuluessa he unohtavat kaiken minkä haluavat, muistavat sen mitä muistelevat.

 Kenialaiset ovat monessa mielessä suvaitsevaista väkeä: monen etnisyyden yhteistyö toimii siinä määrin, että kenialainen kansallisvaltio on Saharan eteläpuolisen Afrikan vahvimpia. Paljon on kuitenkin parantamisen varaa. Homous on laitonta ja hyvin tuomittua, HIV on raju stigma. Tänään YLEn verkkopalvelun uutisessa kerrottiin, kuinka Saharan eteläpuolisen Afrikan maissa albiinot, valkoiset mustat, joutuvat pakenemaan henkensä edestä taikauskoisia väkivallantekijöitä, jotka tappavat halveksuttuja albiinoja ja myyvät näiden ruumiinosia noitatohtoreille.

Siinä Nairobin kaupunginosassa, missä Vladislav asui, Buruburussa, asui albiino. Ensin Vladislav luuli häntä valkoihoiseksi, mutta sen jälkeen kun on unohtanut, että on itse valkoihoinen ja miettii, miksi kaikki taas tuijottavat, albiinoa ei todellakaan voi Buruburussa olla huomaamatta. Hän kuljeskeli aina yksikseen, katse maahan luotuna, luikkien nopeasti pölyisillä kadunvarsilla kotiinsa päin. Mietin, että minä olen valkoinen, ja kaikki kohtelevat minua kuin minut olisi tehty rahasta ja jalokivistä ja kuin voisin loihtia ratkaisun jokaisen ihmispolon elämään pelkästään kaivamalla tukun seteleitä takataskustani. Hän oli yhtä lailla valkoinen, mutta kaikki olivat kuin häntä ei olisikaan. Ja ehkä niin oli hänelle parempi. Ainakin hän oli vielä pitänyt kaikki ruumiinosansa.

Kun elää arkea kehitysmaan kaupungissa, surkeus tulee vastaan joka päivä (ks. Minunkin Afrikkani) Kun joku tulee takaisin Afrikasta, joku joka on tehnyt siellä muutakin kuin ajellut maasturilla kansallispuistoissa, tuolloin tyhmin kysymys, mitä häneltä voi kysyä, on jotakin sellaista kuin mitäs tykkäsit. Afrikasta ei tykätä tai olla tykkäämättä. Afrikkaan mennään jonkinlaisena ja sieltä tullaan jonkin toisenlaisena. Muutos on hiljainen, sisäinen, kenties huomaamaton. Matkan kokemuksiin on vaikea palata jälkeenpäin. Siksi valkoiset ihmiset Nairobin yökerhoissa kumartuvat toisiaan vasten puhumaan musiikin yli: missä olet ollut, mitä olet tehnyt, mitä näit, koit, kuulit — ja seurueen afrikkalaiset luulevat, että se johtuu ihonväristä, kun se oikeasti johtuu siitä, että tuo länsimainen haluaa jakaa ihmetyksensä ja innostuksensa tai mieleen hiipivän kyynisyytensä jonkun sellaisen kanssa, jolle Afrikka on aivan yhtä uusi.

Kun katselee nairobilaisessa baarissa nuoria liikemiehiä, näitä toisen polven kenialaisia pörssimeklareita ja investoinnin ammattilaisia ja vientiyritysten asiakkuuspäälliköitä, sitä joutuu kysymään itseltään, miksi minäkään en joskus osannut kuvitella tätä modernia Nairobia. Mutta samalla sitä miettii, kuinka syvässä maaseudun vanhat taikauskot vielä paikoin ovat. Sisäoppilaitosten asuntoloissa, häissä ja aina niin tavanomaisissa hautajaisissa, keittosuojissa illallisen astioita tiskatessa taikauskot pitävät pintansa samalla kun Nairobissa pilvenpiirtäjät kohoavat ja valtateitä kunnostetaan. Vladislavin on päästävä sinne takaisin.

Herra Golkugajev, vielä silloin kun oli jollakin tavalla kosketuksissa eurooppalaiseen maailmanmenoon, istui muuan kerran baaritiskillä (silloin sai baarissa vielä polttaa) ja kuunteli ymmärtäväisenä, kun Vladislav puhui graduahdistuksesta. Höpö höpö, Golkugajev sanoi. Sellaista asiaa ei olekaan kuin graduahdistus. Golkugajev tilasi kuudennen tuopin, sammutti sikarinsa ja kysyi, onko se oikeastaan ahdistusta, se epämääräinen tunne, joka jäseniin hiipii opinnäytetyötä ajatellessa.

Itsetuntemustaan kohentaakseen Vladislav hiljeni kuuntelemaan tunteitaan, ja totesi, että jos määrittelisi graduahdistuksen tunteen jollakin muulla tavalla, saattaisi saada myös paremman käsityksen siitä, mistä se johtuu. Ahdistus on sydämentykytystä, kylmää hikeä ja halua raapia käsivarren ihoa. Sen sijaan, jos pitäisi nimetä tavanomaisin tunne, joka gradua tehdessä sydänalassa vihelmöi, se on mieluummin hämmennys: hämmennys siitä, mihin tarttua seuraavaksi, mitä tehdä tänään ja huomenna ja ensi viikolla, kun teoriaosa on hyvällä mallilla mutta empiriaa pääsee keräämään vasta myöhemmin, ja hämmennys siitä, mitä tehdä kun ihmiset eivät halua haastateltaviksi ja aineistoa on liian vähän ja jokaisella taholla tapausorganisaatiosta opiskelijatovereihin on oma käsityksensä siitä, mihin suuntaan työtä olisi vietävä.

Kansitetun gradun hivelöinti on ainoa tapa osoittaa suurelle maailmalle, että yliopistossa on tullut tehtyä muutakin kuin juotua kahvia, istuskeltua ATK-luokassa ja huokailtua aamuluennoilla edellisen illan ryyppäjäisten jälkeen. Gradun tekemiseen liittyy sama vaatimus kuin opintoihin pitäisi liittyä ylipäätään: täytyy olla määrätietoinen. Täytyy asettaa aikataulu ja pysyä siinä, täytyy tietää, mitä haluaa, täytyy olla käsitys siitä, miltä haluaa valmiin gradun näyttävän. Samalla täytyy kuitenkin kyetä joustamaan, täytyy osata palata tietokantojen pariin silloin kun muutakaan tekemistä ei satu olemaan ja täytyy osata sopia haastatteluja viikkoja etukäteen, vaikka ei ole edes ihan varma, mitä aikoo kysyä.

Koko ajatus tässä kaikessa on, että kukaan ei osaa tehdä gradua ennen kuin on tehnyt sellaisen. Toisin sanoen, Vladislav oli täysin epäkypsä aloittaessaan gradun tekemisen, itse asiassa hän oli viimeinen henkilö, jonka koskaan olisi pitänyt ryhtyä koko touhuun, koska Vladislav ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt gradua (ei ensimmäistäkään!). Nyt ollaan sentään jo puolessa välissä. Silloin tällöin tulee mieleen, kuinka Golkugajev otti kulauksen viskistään ja kysyi, ohimennen, eikö Vladislavin pitäisi muuten olla mieluummin opiskelemassa kuin juomassa väljtähtynyttä olutta merimieskapakassa puoli kahdelta iltapäivällä. "Pitäisi", sanoi Vladislav. "Tokihan sitten maanantaina."