Sen jälkeen kun Timo Hännikäinen toi julki teoksessaan Ilman, kuinka "[s]eksin puute on tabu" (Vihreä lanka 7/09) pornoon tukehtuvassa yhteiskunnassamme, Vladislav on suostunut myöntämään itselleen, että joka ilta ei tarvi olla panemassa. Sellainen on vastarakastuneiden yksinoikeus.

Jos Vladislavin kaltaiset, parisuhteen iloissa ja kyynelissä marinoituneet kypsät aikuiset voivat jollakin lohduttautua, niin sillä, että suhteessa seksi sentään on parempaa ja sitä on enemmän kuin sinkuilla (ks. American Sex Survey). Näin on siitä huolimatta, että Osmo Kontula teki viime syksynä sensaatiohavainnon ja totesi kirjassaan Halu ja intohimo, että parisuhteessa olevien miesten masturbointi on lisääntynyt hälyttävästi — ja sehän on jostakin muualta pois.

Professori Kontula on löytänyt julkisuuden kultasuonen seksitutkimuksillaan. Kriittiset äänenpainot huomauttavat, että Kontulan sanoma on silti kaikessa kvantitatiivisuudessaan jotensakin lattea ja sisällötön, mutta kun tällaisia tutkimuksia kerran tehdään, niin paremminhan iltapäivälehdet myyvät, jos Kontulan tutkimukset saadaan näyttämään lopulliselta totuudelta meistä velttokullisista suomalaisista (ks. esim. Metro Live ja Keskisuomalainen). Media nyhjäisee jotakin vaikka tyhjästä aina, kun sanan seksi vain voi hyvällä syyllä heittää premille.

Se, että Suomessa ei Kontulan mukaan rakastella niin paljon kuin jossakin muualla, on ilmeinen kansallisen häpeän aihe. Suomalaiset sinkut eivät olekaan sitä samaa seksieliittiä, joka pitää high society -orgioita salaisissa luksusasunnoissa maailman metropoleissa, vaikka Subin brittiläisessä Tosipaikka-dokumentissa (5.4.2009) väitettiin, että kaikkihan sitä tekevät. Olemmeko me henrylaasasten ja timohännikäisten uusseksitön kansakunta, jossa sinkkumiehet runkkaavat kammioissaan ja naiset turhautuvat onnettomiin pintaliitäjiin, joilla puheet ovat suuret mutta pippeli on pieni? Vai teemmekö me vain pienestä asiasta elämää suuremman dilemman sen vuoksi, että kansallinen itseruoskinta on suomalaisen median keskeiseksi koettu missio?

Kuten mainitun brittidokumentin haastateltavat ohjelmassa huomauttavat, seksiä ei ole koskaan ollut saatavilla niin paljon kuin nyt. On jotenkin hassua, että sekä miehet että naiset haluavat enemmän seksiä ja parempaa seksiä, mutta nämä eivät sitä silti keskenään harrasta (ks. Suhdesoppa). Seksin puute ei oikeasti olekaan ongelma, vaan se, että me emme halua seksiä niin paljon kuin me haluaisimme haluta. Jos me haluaisimme niin paljon kuin me haluaisimme haluta, me myös saisimme seksiä — ja ellei ole parisuhteessa, seksiseuraa saa tätä nykyä netistä ja baarista tai vaikka kansalaisopiston sosiodraamakurssilta.

Todellinen tabu siis ei ole se, että ei saa seksiä, vaikka haluaa — todellinen tabu on se, että ei edes halua, vaikka haluaa haluta. Jos me myöntäisimme, että ei ole häpeällistä olla haluamatta seksiä, kaikkinainen suhtautuminen seksiin olisi paljon rennompaa — ja paradoksaalisesti juuri silloin olisi helpompaa heittäytyä arki-iltaisen peiton alla pimeässä nussimisen rentoon tunnelmaan.

Mitä tulee seksiin ja siitä kirjoittamiseen, suomalainen media naistenlehdistyy. Naistenlehdissä seksuaalinen leikkisyys on aina ollut in. Naistenlehdissä ei ole mikään häpeä myöntää, että seksiä voi käyttää paitsi huvikseen, myös pikkutuhmasti hyödykseen (ks. esim. Helmi tai Hyvä Olo). Naistenlehtien maailma perustuu sille ajatukselle, että kaikki haluavat seksiä, mutta eivät joko uskalla harrastaa sitä niin kuin haluaisivat tai eivät saa sitä niillä keinoin, joita he tuntevat. Miten naistenlehdet myyvät, jos seksi lakkaa olemasta pikkutuhma juttu? Tai oikeastaan, miten silloin voi mainostaa enää yhtää mitään? Niinpä median on laitettava meidät synnintuntoon: halutkaa sitä seksiä! Se, joka ei halua seksiä, on henrylaasasmainen veltto nahjus, ja kukapa sitä haluaisi?