Kolme jalkapallotuomaria – saksalainen, ruotsalainen ja venäläinen – keskustelivat taannoin siitä, miten kukin tuomitsee paitsiot. Saksalainen totesi, että hän tuomitsee ne siten kuin ne säännöissä ovat. Ruotsalainen myönsi, että hän tuomitsee ne siten kuin hän parhaiten näkee ne. Venäläinen hymähti ja sanoi, että ne eivät ole paitsioita, ellei etukäteen ole sovittu niin.

Tämä juolahti Vladislavin mieleen, kun hän sattui pallokentän ohi kulkiessaan näkemään jonkin Berliinin paikallisliigan ottelun, jossa valkoinen joukkue ja sininen joukkue pelasivat vastakkain noin kymmenhenkisen yleisön ja monen huvittuneen ohikulkijan edessä.

Ei niin, etteikö paikallisliigan välienselvittelyä voisi katsoa ihan vain huvin vuoksi, mutta joskus jalkapallo-ottelu saa uteliaan mielen ihmettelemään syvempiä asioita. Se, mikä on paitsio ja mikä ei, on jopa filosofisesti paljon mielenkiintoisempi kysymys kuin Vladislavin monet humanistiystävät myöntävät. Paitsio on nimittäin, näin voidaan sanoa, ihmismielen ja kansainvälisen jalkapalloliiton sosiaalisesti konstruoitu äpärälapsi.

Kun mesoamerikkalaisissa intiaanikulttuureissa pelattiin palloa, oli tavanomaista, että pelaajia kuoli. Tärkeissä otteluissa kova ja raskas peliväline ruhjoi osanottajien sisäelimet siihen kuntoon, että he usein menehtyivät vammoihinsa. Jotta jumalien toivoma tilanne säilyi, tuomari oli jumaluuksien asiantuntija – pappi. Pallo oli sellainen kuin oli, koska muuten koko peli olisi ollut kuin paitsio, jota ei ollut venäläisen tuomarin kanssa etukäteen sovittu – ei mitään. [ks. Wikipedia, Mesoamerican ballgame]

Ovat toki muutkin kuin intiaanit osanneet ottaa urheilun vakavasti. Esimerkiksi amerikkalaisen jalkapallon ja siten Yhdysvaltain yliopistourheilun 20. vuosisadan historiaan kuuluu jakso, jolloin pelaajat etenivät toistensa kimppuun tappavassa kiilamuodostelmassa, jossa kärkimies pystyi kätevästi kypärällään ruhjomaan puolustajien sisäelimet. Tuolloinen presidentti Theodore Roosevelt pohti jalkapallon kieltämistä jatkuvien kuolemantapausten vuoksi. Presidentti Roosevelt tyynnytettiin tietyin sääntömuutoksin. [ks. President Roosevelt Saves the Game]

Suomenkielinen sana urheilu ilmaisee jo sinällään, mitä tämä kansojen todellinen oopiumi on aina vaatinut — nimittäin urheutta. Se on kuitenkin vain osatotuus. Jos kyse olisi urheudesta, emme tarvitsisi muita lajeja kuin antiikin pankrationin, toisin sanoen vapaaottelun. Siinä ei juurikaan ole sääntöjä, paitsi se, että sormilla ei saa tökkiä toisen silmää. Se sääntö on olemassa vain siksi, että olisi helvetin hinttiä istua kaverin päällä ja tökkiä tätä sormella. Joka tapauksessa, Vladislav ei äkkiseltään keksi toista lajia, jota kokeilisi yhtä lailla vasta sitten kun kyse on elämästä ja kuolemasta.

Olympialiikkeen citius, altius et fortius liittyvät siihen, että urheilussa on kyse ihmisvartalon rajojen etsimisestä, taidosta, voimasta ja nopeudesta. Aina tarvitaan silti säännöt. Edes satasen sileä ei onnistuisi, ellei siihen olisi sääntöjä. Usain Bolt saisi helposti pari sadasosaa pois ajastaan, jos ajanotto aloitettaisiin vasta siitä hetkestä, kun hän lähtee telineistä, ei siitä hetkestä, kun lähtöhetki teennäisesti ilmoitetaan starttipistoolilla. Kumpi nimittäin oikeasti on aika, joka satasen juoksemiseen kuluu: se, että Bolt kuulee laukauksen, reagoi ja juoksee, vai se, että Bolt juoksee?

Kolmanneksi, urheilussa koetellaan taktisia kykyjä. Koska mikään ei ole niin taktista kuin komppaniatason sodankäynti, voidaan olettaa, että kuoleman uhka tuo esiin taktikon meissä jokaisessa. Lajiliitoissa on kuitenkin päätetty, kuten amerikkalaisen jalkapallon historia osoittaa, että ei ole hyväksi imagolle, jos urheilijoita kuolee tavan takaa. Aseet on sallittu monessa urheilulajissa, mutta se, mitä niillä ammutaan, on säännöin tiukasti määritetty.

Joka lajin säännöissä on tietty piirre, joka muovaa sitä pelaavien ihmisten vartalonhallintaa, fyysisiä ominaisuuksia ja kokonaisvaltaista ajattelutapaa kohti lajille ominaisia edellytyksiä. Esimerkiksi amerikkalainen jalkapallo erosi aikoinaan rugbysta sillä sääntömuutoksella, että palloa kantavan pelaajan oli edettävä enää tietty matka, jotta pallo säilyi edelleen hyökkäävällä joukkueella. Niinpä pian nähtiin melkoinen ero siinä, millainen komistus on kenttää edestakaisin 80 minuuttia sahaava rugby-pelaaja ja millainen sumopainijatyyppi on jenkkifutiksen linjamies, jonka yksi suoritus kestää tavanomaisesti vain joitakin sekunteja.

Paitsio on jalkapallossa toinen pyhistä säännöistä. Toinen on se, että palloa ei saa pelata kädellä. Maailmassa on miljardeja ihmisiä, jotka eivät ymmärrä toistensa puheesta välttämättä sanaakaan, mutta kaikille heille paitsio on ja pysyy. Joka hetki jossain päin maailmaa mies juoksee väärään paikkaan väärään aikaan, konstruoidaan paitsio – ja tuomarin pilli soi. Joskus 1800-luvulla on vain sovittu niin.

Kaikki, mitä tässä toimistossa tapahtuu, tapahtuu minun työpöydälläni, muistaa Vladislav kerran sanoneensa. Ja tuolloin se oli täysin totta.

Vladislav oli vasta aloittanut harjoittelupaikkassaan kapitalistisessa Berliinissä, kun hänen työpöydälleen läjäytettiin vino pino kuitteja. Niistä piti koostaa matkalaskut. Asia ei kuitenkaan ollut lopulta niin yksioikoisen selvä.

Tarvittiin kolme kollegaa selittämään Vladislaville saksaksi, miten toimitaan silloin, kun laskuttaja on leikannut kuitista päivämäärät irti, tai silloin, kun laskuttaja on käynyt kahden viikon lomalla ja yrittää laskuttaa siitä Euroopan unionia sillä perusteella, että lomalla hän on tavannut sikäläisen kollegan. Häpeäisi edes.

Ei siis ole ihme, että Vladislav käyttää silloin tällöin työaikaansa kaikkeen muuhun kuin siihen, mihin pitäisi. Ohjelmistoalalla käytetään termiä pet project, teollisessa tuotekehittelyssä termiä boot-legging ja 3M Corp:issa käytetään termiä 15 percent option silloin, kun puhutaan siitä, että työajalla tehdään sitä mikä sillä hetkellä sattuu kiinnostamaan, eikä lainkaan sitä, mitä pomo on käskenyt tekemään.

Koska Vladislav on eurooppalainen Youth in Action -osallistuja, hän käyttää edellä kuvaillusta termiä projekti projektissa. Sillä ei ole niinkään väliä, että pomo käyttää Vladislavin toiminnasta termejä tsättäily ja vitkastelu. Tai no, ei vaisinkaan. Vladislavilla on ymmärtäväinen työyhteisö.

Projekti projektissa voi olla luovuuden riemuvoitto. Klassinen liikkeenjohdollinen esimerkki opettaa, että 3M:n Post-it -laput syntyivät, kun työntekijä puuhaili ihan omiaan. Oikeasti moinen edellyttää kuitenkin sitä, että projekti projektissa hyödyntää työntekijän parhaita vahvuuksia — ja hänen omia oppimistavoitteitaan. Mikään ei kehitä työntekijää niin kuin projekti projektissa tai muutaman tunnin bootlegging-sessio päivässä (ks. Ferdy Christant).

On suotavaa, ettei talouskriisi tuhoa pet project -ajattelua. Itse asiassa on suotavaa, että se vahvistaa sitä. Me tarvitsemme melkoisen innovaation, jos haluamme olla kahdenkymmenen vuoden päästä tasavertaisia kiinalaisten kanssa. Heidän ratkaisunsa ongelmiin on ahkeruus, meidän olkoon luova joutilaisuus! Vladislavin oma projekti projektissa etenee uudessa osoitteessa: mosaic.myevs.net. Lukekaa ja keskustelkaa!

Viimeistään silloin kun kirjailija Hank Moody otti vastaan palkkatyön Hell-A-Magazinen blogistina, tuli kuumaksi jutuksi sanoa treffeillä että 'minä muuten kirjoitan blogia'. Se on vähän niin kuin olisi freelancer, joka ei vain vielä ole saanut viittätoista minuuttiaan parrasvaloissa.

European Voluntary Service on mahdollistanut Vladislaville blogin kirjoittamisen niin sanottuna työaikana. Oikeaa palkkaa siitä ei tietenkään makseta. Se liittyy olennaisena piirteenä EVS-ohjelman luonteeseen. Siitä huolimatta niinä harvoina kallisarvoisina hetkinä, joina Vladislav kirjoittaa toimistossa tekstiä blogiinsa, hän tuntee itsensä melkein kuin oikeaksi kolumnistiksi. Työkaverit irvailivat, että pian Vladislavin naama on bussin kyljessä niin kuin Carrie Bradshaw'n kuva ikään.

Aluksi oli turhauttavaa tajuta, miten vähän Vladislavin tekemisistä vastaava henkilö ymmärsi blogosfääristä — alustaksi valittiin kaiken vaivannäön jälkeen umpisurkea MyEVS.net, vaikka palvelimella oli jo valmiina ystävällisen kollegan kanssa luonnosteltu WordPress-blogi hienoine grafiikoineen.

Hieman parempi mieli Vladislaville tuli sen jälkeen, kun hän selvitti asiaa sähköpostilla ylläpidon kanssa, ja nämä kertoivat, että CSS:n muokkaaminen, RSS:n julkaiseminen ja monet muut ominaisuudet liitetään MyEVS-palveluun myöhemmin. Ehkä Vladislav voi kartuttaa lukijakuntaa seuraavalle onnettomalle, joka voi sitten hienon CSS-koodin kanssa jatkaa siitä mihin Vladislav jäi. Siinä vaiheessa Vladislav on jälleen toimeton ja hän voi lopettaa Verkkovirheen ja siirtyä vakavan kansalaisjournalismin pariin kirjoittamaan juttuja siitä, miten turhauttavaa on kun ihmiset eivät tajua mistään mitään — ilman salanimiä.

On työlästä mutta palkitsevaa kirjoittaa jotakin sellaista tekstiä, jota eivät hallitse samankaltaiset muotoseikat kuin tieteellistä artikkelia tai opinnäytettä mutta jonka sisältö nousee ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta keskustelusta. Vladislav olisi ylpeä, jos hän joskus onnistuisi luomaan sellaisen blogin, jota ihmiset seuraisivat säännöllisesti. Tekstit on tarkoitettu luettaviksi.

Hyviä blogeja on aina vain enemmän. Niiden arvo ei vähene, koska huonoja blogeja on vielä enemmän. Blogosfääristä ei kuitenkaan koskaan tule samanlaista idiotismin ja huonon kirjoittamisen temmellyskenttää kuin nyysseistä, keskusteluryhmistä tai Wikipediasta, sillä blogosfäärissä lukija tulee kirjoittajan luokse eikä päinvastoin. Siinä mielessä, ehkä juuri sen vuoksi umpisurkea MyEVS on oikea palvelu EVS-aiheiselle blogille. Hyvä teksti ja osuvat ensimmäiset lauseet lienevät blogosfäärissä edelleen tärkeämpää kuin se, miltä blogi oikeastaan näyttää.

Hyvästi, Lenin! Verkkovirheen toimitus on siirretty väliaikaisesti pois sosialistisesta Jekaterinburgista, sillä Vladislav akkumuloi itsensä ja suuren osan omaisuudestaan, astui lentokoneeseen ja kuljettautui salassa viranomaisilta Saksan liittotasavaltaan.

Oli sovittu, että Oy Kansallinen Mainostoimisto Ab vastaa Verkkovirheen sisällöntuotannosta siihen asti, kunnes Vladislav on vakiinnuttanut peitehenkilöllisyytensä ja aloittanut rutiininomaisen informaationvaihdon yhteyshenkilöidensä kanssa kuten Jekaterinburgin tiedustelupalvelun ohjesääntö määrää.

Oy Kansallinen Mainostoimisto Ab laati kolmen sanan konseptin ('Suolletaan sitä paskaa!') ja esitti sen Verkkovirheen johtokunnalle tunnin mittaisessa palaverissa jonka loppulasku ylitti Nepalin BKT:n vain kolmellasadallatuhannella eurolla. Tämän jälkeen Oy Kansallinen Mainostoimisto Ab palkkasi lukijan nimeltä Osmo T. toteuttamaan kyseistä projektia. Mainostoimiston ihmiset olivat niin tohkeissaan uudesta konseptistaan, että he sanoivat toisilleen sen olevan niinku totaalisen slimmi kokonaisratkaisu tuota niinku tän kyseisen asiakkaan brändinhallintaan.

Lopputulos tyydytti Verkkovirheen johtokuntaa siinä määrin, että asianosaiset ovat päättäneet palkita itsensä hyvästä päätöksestään matkalla Iik-kauhuelokuvafestivaaleille. Matka saa tukea Euroopan Unionin rakennerahastosta — kuten myös kaikki muu mitä Iissä tapahtuu.

Kuten tavanomaista, sillä aikaa Vladislav on ajautunut tekemään rutiiniluontoisia toimistotöitä yhteiskunnan puutteellisella rahoituksella. European Voluntary Service on kuitenkin oppimiskokemus. Jos haluaa oppia, on oltava avoin. Jos on avoin, ei tunne tarvetta valittaa pienistä asioista — kuten siitä, että kun ohjelmasta on kulunut pian kolmannes, asianosainen ei ole oppinut yhtään mitään. Tärkeintä on, että Vladislavilla on hauskaa — ja että maksa laulaa ylistystä keskieurooppalaiselle viini- ja olutkulttuurille samalla kun edesvastuuton elämäntapa jäytää Vladislavin psyykettä aivan huomaamatta. Voi voi miten elämä on ihanaa!

Muaan jekaterinburgilainen uudemman neuvostokirjallisuudentutkimuksen opiskelija, olkoon hänen nimensä vaikkapa Hjodorvitsh, ihmetteli taannoin, miten joutilas Vladislav voi lopulta ollakaan. Vladislav oli nimittäin ihmetellyt Maa-aines -kuppilassa, miten juuri tuona aamuna hänellä oli, ihme ja kumma, ollut hyvä olo. Onko äärimmäinen joutilaisuus siis sitä, pohti Hjodorvitsh, että mies makaa sängyssä ja miettii, miltä hänestä oikeastaan tuntuu. Niin, myötäili Vladislav. Jos sitä tekee yksin, se varmasti on joutilaisuuden äärimmäisin muoto.

Viime aikaisista elämää lähes suuremmista pelkotiloista ja hämmennyksen hetkistä on Vladislavin identiteetin kannalta ollut siinä mielessä etua, että Vladislavin on ollut pakko kysyä, kuka hän lopulta on. Verkkovirheen lukijoille tämä ei tietenkään ole mitään uutta, sillä kaikkihan ovat vuorollaan kyselleet, keitä näiden itäblokkiin viittaavien salanimien taakse kätkeytyy. Vladislav on kuitenkin ymmärtänyt, että hän on ollut jopa itse itselleen yksi suuri mysteeri kaikki nämä vuodet — ja kaikkia näitä vuosia on jo kokonaista kaksikymmentäneljä. Se on paljon se. Itäblokissa oli sentään arkistoittain kansioita, joissa jokainen koodinimi avattiin. Missä Vladislav avautuisi itse itselleen?

Kaipuu saada vastaus minuuden perimmäisiin probleemeihin ilmenee Vladislavin käytöksessä mitä moninaisimmin tavoin. Hiljattain Vladislav kaivoi lapsuudenkotinsa komerosta kasan vanhoja vaatteita, ja hän löysi flanellipaidan, joka hänellä oli päällä kaksitoista vuotta aiemmin, kun hän yhdessä Müllerin, Josefin, Andrei Pjotrovitshin ja Marcus Faenumiae Aureliuksen kanssa juhli kuudennen luokan päättäjäisiä. Tässäpä siis jotakin pysyvää, ajatteli Vladislav. Niin ysäriä, sanoi Anna Antoniva.

Joku psykoanalyytikko saisi paljon irti siitä ajatuksesta, että Vladislav halusi pukeutua vanhaan paitaansa juuri oman filosofian maisteriksi valmistumisensa vanavedessä, kaksitoista vuotta edellä mainitun ala-asteelta lähtemisen jälkeen, saman päivän iltana, jona koulut sattumoisin päättyivät. Vladislav ei kuitenkaan ole psykoanalyytikko. Vladislavin isä Tretjak, opettajien ammattiyhdistyksen paikallisjaoston kaukalopallojoukkueen tähtimaalivahti -80-luvulta, ehdotti pojalleen, että tämä lähtisi katsomaan lapsuutensa ala-asteen päättäjäisiä uudemman kerran, mutta siitä kutsusta Vladislavin oli psykoterapeuttisista soveliaisuussyistä pakko kieltäytyä. Sama paita päällä ei voi olla oman ala-asteensa päättäjäisissä kahdentoista vuoden välein. Siinä olisi groteskia symboliikkaa. Se sopisi ainoastaan, jos opettaisi kyseisellä ala-asteella. Itse asiassa Koulupiiri 666:n vanhoille opettajille oli ihan normaalia, että sama pusero kiersi luokkakuvissa aina kahdentoista vuoden jälkeen. Terveisiä siis rakkaalle lehtori Alfred W. Schnitzenschlügelille! Kaipaamme vaaleata villapuseroasi!

Vladislav on tullut siihen käsitykseen, että ainoastaan geeneillä on enemmän vaikutusta myöhemmän elämän kulkuun kuin ala-asteen kaveripiirillä. Joskus sitä miettii, onko tässä iässä enää normaalia olla väleissä sen enempää jo ala-asteelta tuttujen kavereiden kuin omien sukulaistensakaan kanssa. Toisaalta Vladislav on aina ollut väleissä kaikkien sukulaistensa kanssa, lukuunottamatta toisen puolen isoisäänsä, joka kuoli kaksi vuotta ennen kuin Vladislav syntyi. Häpeäisi edes. Muutoin Vladislav on päässyt kokoamaan sukulaistensa avulla kuvaa myös siitä, kuka tämä hahmo nimeltään Vladislav lopulta on. Läheisten tätien, enojen ja serkusten parissa ei tarvitse kysyä itseltään, miltä tuntuu. Heidän parissaan aika ja joutilaisuus muuntuvat rikkaudeksi. Vanhassa paidassa on jotakin samaa. Vanha paita ymmärtää kantajaansa, tietää, kuka tämä oikeastaan on.