Kolme jalkapallotuomaria – saksalainen, ruotsalainen ja venäläinen – keskustelivat taannoin siitä, miten kukin tuomitsee paitsiot. Saksalainen totesi, että hän tuomitsee ne siten kuin ne säännöissä ovat. Ruotsalainen myönsi, että hän tuomitsee ne siten kuin hän parhaiten näkee ne. Venäläinen hymähti ja sanoi, että ne eivät ole paitsioita, ellei etukäteen ole sovittu niin.

Tämä juolahti Vladislavin mieleen, kun hän sattui pallokentän ohi kulkiessaan näkemään jonkin Berliinin paikallisliigan ottelun, jossa valkoinen joukkue ja sininen joukkue pelasivat vastakkain noin kymmenhenkisen yleisön ja monen huvittuneen ohikulkijan edessä.

Ei niin, etteikö paikallisliigan välienselvittelyä voisi katsoa ihan vain huvin vuoksi, mutta joskus jalkapallo-ottelu saa uteliaan mielen ihmettelemään syvempiä asioita. Se, mikä on paitsio ja mikä ei, on jopa filosofisesti paljon mielenkiintoisempi kysymys kuin Vladislavin monet humanistiystävät myöntävät. Paitsio on nimittäin, näin voidaan sanoa, ihmismielen ja kansainvälisen jalkapalloliiton sosiaalisesti konstruoitu äpärälapsi.

Kun mesoamerikkalaisissa intiaanikulttuureissa pelattiin palloa, oli tavanomaista, että pelaajia kuoli. Tärkeissä otteluissa kova ja raskas peliväline ruhjoi osanottajien sisäelimet siihen kuntoon, että he usein menehtyivät vammoihinsa. Jotta jumalien toivoma tilanne säilyi, tuomari oli jumaluuksien asiantuntija – pappi. Pallo oli sellainen kuin oli, koska muuten koko peli olisi ollut kuin paitsio, jota ei ollut venäläisen tuomarin kanssa etukäteen sovittu – ei mitään. [ks. Wikipedia, Mesoamerican ballgame]

Ovat toki muutkin kuin intiaanit osanneet ottaa urheilun vakavasti. Esimerkiksi amerikkalaisen jalkapallon ja siten Yhdysvaltain yliopistourheilun 20. vuosisadan historiaan kuuluu jakso, jolloin pelaajat etenivät toistensa kimppuun tappavassa kiilamuodostelmassa, jossa kärkimies pystyi kätevästi kypärällään ruhjomaan puolustajien sisäelimet. Tuolloinen presidentti Theodore Roosevelt pohti jalkapallon kieltämistä jatkuvien kuolemantapausten vuoksi. Presidentti Roosevelt tyynnytettiin tietyin sääntömuutoksin. [ks. President Roosevelt Saves the Game]

Suomenkielinen sana urheilu ilmaisee jo sinällään, mitä tämä kansojen todellinen oopiumi on aina vaatinut — nimittäin urheutta. Se on kuitenkin vain osatotuus. Jos kyse olisi urheudesta, emme tarvitsisi muita lajeja kuin antiikin pankrationin, toisin sanoen vapaaottelun. Siinä ei juurikaan ole sääntöjä, paitsi se, että sormilla ei saa tökkiä toisen silmää. Se sääntö on olemassa vain siksi, että olisi helvetin hinttiä istua kaverin päällä ja tökkiä tätä sormella. Joka tapauksessa, Vladislav ei äkkiseltään keksi toista lajia, jota kokeilisi yhtä lailla vasta sitten kun kyse on elämästä ja kuolemasta.

Olympialiikkeen citius, altius et fortius liittyvät siihen, että urheilussa on kyse ihmisvartalon rajojen etsimisestä, taidosta, voimasta ja nopeudesta. Aina tarvitaan silti säännöt. Edes satasen sileä ei onnistuisi, ellei siihen olisi sääntöjä. Usain Bolt saisi helposti pari sadasosaa pois ajastaan, jos ajanotto aloitettaisiin vasta siitä hetkestä, kun hän lähtee telineistä, ei siitä hetkestä, kun lähtöhetki teennäisesti ilmoitetaan starttipistoolilla. Kumpi nimittäin oikeasti on aika, joka satasen juoksemiseen kuluu: se, että Bolt kuulee laukauksen, reagoi ja juoksee, vai se, että Bolt juoksee?

Kolmanneksi, urheilussa koetellaan taktisia kykyjä. Koska mikään ei ole niin taktista kuin komppaniatason sodankäynti, voidaan olettaa, että kuoleman uhka tuo esiin taktikon meissä jokaisessa. Lajiliitoissa on kuitenkin päätetty, kuten amerikkalaisen jalkapallon historia osoittaa, että ei ole hyväksi imagolle, jos urheilijoita kuolee tavan takaa. Aseet on sallittu monessa urheilulajissa, mutta se, mitä niillä ammutaan, on säännöin tiukasti määritetty.

Joka lajin säännöissä on tietty piirre, joka muovaa sitä pelaavien ihmisten vartalonhallintaa, fyysisiä ominaisuuksia ja kokonaisvaltaista ajattelutapaa kohti lajille ominaisia edellytyksiä. Esimerkiksi amerikkalainen jalkapallo erosi aikoinaan rugbysta sillä sääntömuutoksella, että palloa kantavan pelaajan oli edettävä enää tietty matka, jotta pallo säilyi edelleen hyökkäävällä joukkueella. Niinpä pian nähtiin melkoinen ero siinä, millainen komistus on kenttää edestakaisin 80 minuuttia sahaava rugby-pelaaja ja millainen sumopainijatyyppi on jenkkifutiksen linjamies, jonka yksi suoritus kestää tavanomaisesti vain joitakin sekunteja.

Paitsio on jalkapallossa toinen pyhistä säännöistä. Toinen on se, että palloa ei saa pelata kädellä. Maailmassa on miljardeja ihmisiä, jotka eivät ymmärrä toistensa puheesta välttämättä sanaakaan, mutta kaikille heille paitsio on ja pysyy. Joka hetki jossain päin maailmaa mies juoksee väärään paikkaan väärään aikaan, konstruoidaan paitsio – ja tuomarin pilli soi. Joskus 1800-luvulla on vain sovittu niin.